Muhammad kuoli kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän oli palannut Yathribiin. Kirjallisuudessa kerrotaan, että hänellä oli ennakkoaavistus kuolemastaan ja hän varoitti pyhiinvaelluksen aikana, että se saattaisi olla hänen viimeisensä. Yathribiin paluun jälkeen kaikki oli kuitenkin kuten ennenkin. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli järjestää jemeniläisen kapinaliikkeen johtajan salamurha. Hänen luokseen tuli edelleen heimojen lähetystöjä vannomaan hänelle uskollisuutta ja hän nimitti nille paikallisjohtajia, saarnamiehiä ja veronkantajia.
Hän jatkoi näitä toimiaan, kunnes sairastui valmistellessaan armeijan hyökkäystä Syyriaan kostona kahden vuoden takaisesta tappiosta bysanttilaisia vastaan käydyssä taistelussa, jossa olivat kuolleet hänen entinen adoptiopoikansa Zaid, Alin veli Jafar ja kuolemaa ikävöivä kiihkoilija Abdullah Rawaha. Sairaus alkoi eräänä iltana, kun Muhammad rukoili hautausmaalla muutamien vapautettujen orjiensa kanssa. Sen sijaan, että olisi viettänyt yönsä jonkun vaimonsa huoneessa rukoillen ylimääräisiä rukouksiaan, Muhammad meni silloin tällöin hautausmaalle rukoilemaan. Kalmiston nimi oli Gharqadin puutarha ja sinne oli haudattu monia Muhammadin tovereita, mukaan lukien kolme hänen tyttäristään - Zainab, Ruqaya ja Umm Kulthum. Maria Koptilaisen kanssa saatu poika Ibrahim oli myös haudattu sinne. Päätellen niistä rukouksista, joita hänen kerrotaan rukoilleen, hän oli väsynyt maailmaan ja niihin loputtomiin selkkauksiin, jotka hänen sotansa kaikkia vastaan oli synnyttänyt. Hän puhui ääneen haudoille sanoen, että kuolleet olivat onnekkaita; heidät oli vapautettu maailman murheista, jotka tulivat toinen toisensa jälkeen ja viimeiset olivat vielä pahempia kuin edelliset.
Päästyään takaisin moskeijaansa, Muhammad sai hirvittävän päänsäryn. Sinä yönä hän nukkui Aishan luona, joka oli tuolloin kahdeksantoista vuotias. Aishallakin oli kova päänsärky, ehkäpä tukahdutetun mustasukkaisuuden tähden, sillä Muhammad oli taas kerran lähtenyt hänen luotaan keskellä yötä, mutta Aisha ei uskaltunut seurata häntä peläten saavansa selkäänsä. Hänen kasvonsa kuvastivat tuskaa. Kun Muhammad kysyi häneltä, mikä oli vialla, hän vastasi: "Voi minun päätäni." Muhammad vastasi: "Minulla se vasta päänsärky on!" Hän pilaili, että olisi parempi Aishalle kuolla päänsärkyyn ennen häntä, niin hän voisi rukoilla hänen puolestaan. Vaimon mustasukkaisuus kuului hänen vastauksestaan: "Minäpä luulen, että palaisit huoneeseeni viettämään häitä uuden morsiamen kanssa!"
Muhammadin päänsärky yltyi sellaiseksi, että hän luuli kallonsa räjähtävän, ja helpottaakseen kipua hän kääri päänsä niin tiukasti siteisiin, että hän näytti siltä kuin olisi haavoittunut taistelussa. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli ensi kerran valittanut päänsärkyä, hänelle nousi niin korkea kuume, että se kaatoi hänet vuoteeseen. Sen tapahtuessa hän oli erään vaimonsa seurassa - jotkut sanovat sen olleen Maimuna, toiset Zainab. Hän pyysi vaimoiltaan, että saisi olla Aishan huoneessa, ja hänet kannettiin sinne jalat maata laahaten.
Aavistaessaan sairauden olevan kuolemaksi hän pyysi anteeksiantoa ihmisiltä, joita vastaan oli tehnyt vääryyttä ja Jumalan anteeksiantoa niille, jotka olivat tehneet hänelle vääryyttä. Hän kutsui yleisen kokouksen ja sanansaattajat käskivät kaikki lähistöllä olevat moskeijaan. Muhammedilla oli korkea kuume. Ennen kokoukseen menoa hän istui vaimonsa Hafsan pronssiammeessa, joko vaatteet päällä tai verhon takana, ja hänen vaimonsa kaatoivat kylmää vettä hänen päälleen. Kun hän vihdoin pystyi seisomaan, hän tuli esiin Aishan huoneen ja saarnastuolin erottavan verhon takaa pää tiukasti käärittynä ja istuutui saarnastuoliin. Rukouspaikka ja sisäpiha oli täynnä uskovaisia. Muhammad aloitti sanomalla: "Oi ihmiset, teidän oikeutenne ovat minulle tärkeitä ja niinpä, jos olen ruoskinut jonkun selkää, tässä on minun selkäni - hän kostakoon." Hän oli täynnä hyväntahtoisuutta: hän rukoili Jumalaa armahtamaan ne jousimiehet, jotka olivat jättäneet tottelematta hänen käskyään Uhudissa, minkä seurauksena mekkalaiset olivat voittaneet. Hän ylisti Abu Bakria luotettavana toverina. Hän astui alas saarnastuolista johtamaan rukousta ja palasi sen jälkeen saarnastuoliin ja julisti, että jos hän on jollekulle velkaa, tämä puhukoon nyt. "Teistä pidän eniten niistä, jotka joko perivät saatavansa, jos olen heille velkaa, tai vapauttavat minut velasta, jotta kun tapaan Kaikkivaltiaan Jumalan, minulla ei ole mitään epäoikeudenmukaisuutta sovitettavana."
Silloin eräs mies hyppäsi ylös ja vaati kolmea dirhamia, jotka hän oli lainannut Muhammadille vuosia aikaisemmin. Muhammad pyysi häntä virkistämään muistiaan, sillä hän ei tiennyt mistä mies puhui. "Etkö muista kuinka kerran eräs kerjäläinen kulki ohitsesi ja sinä käskit minua antamaan hänelle kolme dirhamia?" Muhammad määräsi erään serkkunsa antamaan miehelle hänen rahansa ja käski sitten miestä istumaan. Toinen mies tunnusti ottaneensa kolme dirhamia, summa joka oli juuri alle sen, että hänen kätensä olisi katkaistu siitä hyvästä. Muhammad määräsi hänet maksamaan rahan takaisin. Ihmiset ottivat syntinsä sydämen asiakseen ja monet nousivat ylös ja tunnustivat katuvaisina syntinsä. Tavallisesti Muhammad olisi nauttinut sellaisesta kokouksesta ja olisi antanut sen jatkua, mutta hänelle nousi taas kuume. Hän tarjosi yleistä armahdusta kaikille heidän tekemistään synneistä ja vetäytyi takaisin Aishan huoneeseen.
Hänen vaimonsa pakkosyöttivät hänelle lääkettä. Hänen uskottiin kärsivän keuhkotulehduksesta ja abyssinialaisilla oli maineikas lääke, joka oli pahanmakuista öljyn ja yrttien sekoitusta. Hän oli liian heikko vastustelemaan ja niinpä he avasivat hänen suunsa ja kaatoivat sinne rohtoa. Hieman tämän jälkeen hänen tilansa parani, joko lääkkeen ansiosta tai vain luonnollisesta syystä, ja hän kosti pakottamalla koko talon väen nielemään samaa käärmeöljyä. Hän syytti sairaudestaan myrkkyä, jota oli saanut Khaibarissa sen juutalaisen naisen ruuasta, jonka aviomiehen ja sukulaiset Muhammad oli surmannut. "Kärsin vieläkin kivuista sen Khaibarissa syömäni aterian vuoksi", hän kertoi Aishalle. "Silloin tunsin aorttani repeävän sen myrkyn takia."
Hänen sairautensa kesti lähes kaksi viikkoa. Hän johti edelleen rukouksia viisi kertaa päivässä, kunnes oli liian heikko siihen. Loppua kohden hän määräsi uskollisen Abu Bakrin johtamaan rukouksia, minkä monet tulkitsivat merkiksi, että hän halusi Abu Bakrin seuraajakseen. Aisha ei pitänyt tässä stressaavassa tilanteessa isäänsä parhaana valintana rukousten johtajaksi, sillä hän itki jatkuvasti Muhammadin heikkenevää terveyttä eikä pystynyt lukemaan riviäkään Koraanista puhkeamatta kyyneliin. Hän otti kuitenkin haasteen vastaan ja onnistui pitämään tunteensa kurissa. Erään rukouksen aikana Muhammad, jonka voimat olivat palaamassa, tuli rukouspaikalle kahden rotevan sukulaisen auttamana, ja asettui istumaan Abu Bakrin taakse. Abu Bakr halusi luovuttaa johdon mestarilleen, mutta Muhammad viittoi häntä jatkamaan. Vaikka hän oli liian heikko suorittamaan seisomaan nousuja, kumartumisia ja polvistumisia, hän toisti kaikki Abu Bakrin lukemat Koraanin säkeet.
Hän kuoli maanantaina keskipäivällä. Päivä alkoi lupaavasti, sillä hän tuntui vahvistuvan. Hän oli ollut vuoteen omana kolmen päivän ajan, mutta sinä maanantaina hän nousi aamurukouksen aikaan ylös ja siirsi syrjään verhon, joka erotti rukouspaikan huoneesta ja katseli uskovaisten rivistöjä, kun he seurasivat Abu Bakria rukousrituaalissa ja Koraanin lausunnassa. Muhammad hymyili ja kerran jopa nauroi ihastuksissaan. Silloin uskovaiset katsoivat ylös rukouksistaan. Abu Bakr luuli hänen tulevan ottamaan johdon, mutta Muhammad viittasi häntä jatkamaan. Hän antoi verhon pudota paikoilleen ja asettui vuoteelle Aishan viereen.
Muhammad vaikutti hyväntuuliselta ja Abu Bakr uskoi, että hän saattaisi jopa toipua. Hän oli niin varma siitä, että hän pyysi Muhammadilta luvan vierailla ylängön kodissaan ollaakseen lempivaimonsa, Kharijan tyttären, kanssa, jonka vuoro oli tänään ja Abu Bakr halusi olla hänen luonaan. Muhammed suostui tähän ja Abu Bakr ratsasti pois hevosellaan. Mutta aamun kuluessa Muhammadille tuli kovia kipuja. Välillä hän oli selväjärkinen ja välillä hän houraili. Hän makasi patjalla pää Aishan rinnalla. Ihmiset tulivat katsomaan Muhammadin vointia. Ainoastaan Muhammadin tärkeimmät toverit ja läheiset sukulaiset kuten hänen tyttärensä Fatima, setänsä Abbas, Abbasin pojat Fadl ja Quthman, Aishan velipuoli Abdullah, hänen toiset vaimonsa ja jotkut pitkäaikaiset palvelijat ja apulaiset päästettiin pieneen huoneeseen.
Varhain aamulla hänen mielensä oli kirkas. Levätessään Aishan vierellä hän muistutti ihmisiä välittäjän roolistaan ja kehotti heitä rukoilemaan häntä hänen kuolemansa jälkeen, erityisesti perjantaisin, pakollisen yhteisrukouksen aikana, sillä sellaiset rukoukset lisäisivät hänen kykyään toimia välittäjänä Allahin edessä heidän puolestaan Tuomiopäivänä. "Perjantai on yksi parhaista päivistä. Perjantaina luotiin Aadam ja perjantaina hän kuoli. Sinä päivänä elämä alkoi henkäyksestä ja sinä päivänä se loppuu salamointiin. Rukoilkaa minua usein sinä päivänä, silloin rukouksenne tulevat tietooni." Kun häneltä kysyttiin, miten se on mahdollista, sillä hänen ruumiinsahan olisi jo lahonnut Ylösnousemuksen päivänä, hän sanoi: "Jumala on kieltänyt maata nielemästä profeettojen ruumiita", tarkoittaen, että hänen ruumiinsa säästettäisiin lahoamisen häpeältä. Muhammad antoi ohjeen, että hänen lähimmät miespuoliset sukulaisensa saisivat pestä hänen ruumiinsa "yhdessä monien enkelien kanssa, jotka näkevät teidät sieltä, mistä te ette näe heitä", ja että hänen kuolinvaatteensa pitää olla hänen tavalliset vaatteensa "tai jemeniläinen vaate tai valkoinen egyptiläinen vaate." Hänellä oli erikoinen pyyntö koskien enkeleitä: "Kun olette pesseet, balsamoineet, pukeneet minut kuolinvaatteeseen ja asettaneet minut haudan reunalle, poistukaa hetkeksi luotani. Ensimmäisenä puolestani tulee rukoilla kaksi toveriani ja ystävääni, Gabriel ja Mikael, sitten Israfil, sitten kuoleman enkeli ja enkeleiden sotajoukot, rauha olkoon heidän kanssaan."
Myöhemmin aamulla hänen kuumeensa nousi ja hän houraili sanoen mitä tahansa hänen mieleensä juolahtikin, mutta aina välillä hän oli selväjärkinen. Koko aamun hänen päänsä lepäsi Aishan rinnalla. Kerran hän avasi silmänsä ja sanoi: "Kaikista ihmisistä profeetat kärsivät eniten." Toisella kertaa hän sanoi: "Mies saa kärsimystä uskonsa määrän verran; jos hän on luja uskossaan, hänen kärsimyksensä on suuri." Aikaisemmin hän oli tehnyt selväksi, ettei halua komeata hautaa, sillä siitä saattaisi tulla palvontapaikka, mikä olisi yhdenlaista kuvainpalvontaa. Heikentyessään hänen mieleensä tuli, että kristityt ja juutalaiset tekivät profeettojensa haudoista palvontapaikkoja. Silloin hän vihastui ja huusi katsomatta ketään erityisesti: "Hävittäköön Jumala juutalaiset ja kristityt! He ovat tehneet profeettojensa haudoista moskeijoita!" Purkaus uuvutti hänet. Hänen päänsä kallistui taas Aishan rinnalle, mutta hänen vihansa juutalaisia ja kristittyjä ja monijumalaisia ja kaikkia niitä vastaan, jotka olivat ikinä vastustaneet häntä ja hänen uskontoaan, purkautui uudestaan. Viimeiseksi hän puuskahti: "Arabien mailla ei voi olla kahta uskontoa!"
Kesä oli alussa ja keskipäivään mennessä kuumuus oli tukahduttava. Joku toi vesiastian ja asetti sen hänen viereensä. Kun hän kastoi sormensa astiaan ja pyyhki kasvojaan, hän huusi: "Oi Jumala, säästä minut kuoleman kivuilta." Juuri sillä hetkellä Aishan veli Abdullah tuli huoneeseen. Hänellä oli mukanaan hammastikku, joka oli veistetty joko palmun rungosta tai sitten se oli siwak-puun oksa. Muhammad oli aina käyttänyt tällaisia tikkuja hampaidensa puhdistamiseen. Aisha otti hammastikun ja pureskeli sen päätä niin, että se rispaantui harjaksi ja antoi sen Muhammadille, koska arveli tämän pitävän siitä. Muhammad hankasi sillä hampaitaan kuumeisesti. Sitten hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala!" Sitten:"Kuolemalla on kipunsa!" Hetken päästä hänen silmänsä katsoivat ikään kuin kaukaiseen kohteeseen. Hän nosti vasemman etusormensa ja sanoi: "Korkeimman toverin seurassa! Korkeimman toverin seurassa!" - viitaten mahdollisesti Jumalaan.
Kuolema saapui kun hän ojensi uudelleen kätensä vesiastiaa kohti. Kun hän kosketti vettä, hänen kätensä herpaantui ja hänen päänsä lysähti rintaa vasten. Kuoleman tullessa hän nojasi edelleen Aishaa vasten. Aisha nousi ylös ja laittoi nahkatyynyn miehensä päänaluseksi ja sitten hän ja muut naiset alkoivat surussaan lyödä rintojaan ja kasvojaan, mutta pidättäytyivät parkumasta ja ryömimästä maassa, sillä Muhammad oli kieltänyt sellaiset surun ilmaukset.
Sana hänen kuolemastaan levisi nopeasti, mutta monet kieltäytyivät uskomasta sitä. Aisha lähetti Abdullahin kertomaan Abu Bakrille ja Fatima ilmoitti Alille. Kun Abu Bakr pääsi moskeijaan, hän ryntäsi väkijoukon läpi ja meni suoraan Aishan huoneeseen. "Jumalalle me kuulumme ja Hänen luokseen me palaamme! Jumalan lähettiläs on kuollut!" hän sanoi nähtyään ruumiin. Hän suuteli Muhammadia otsalle ja meni rukouspaikalle. Umar kieltäytyi uskomasta ja paasasi väkijoukon edessä: Muhammad ei ole kuollut! Tekopyhät ovat levittäneet sellaista huhua, mutta samaa valhetta levittivät ihmiset myös Mooseksesta, kun hän oli poissa neljäkymmentä päivää, ja sitten palasi! "Jumalan nimeen, myös Jumalan lähettiläs palaa ja katkaisee kädet ja jalat niiltä, jotka väittivät hänen kuolleen." Umar uhkasi tappaa jokaisen, joka levittää sellaisia huhuja. Abu Bakr yritti saada hänet lopettamaan, mutta kun puheesta ei tullut loppua, hän keskeytti ja otti johdon. Hän vahvisti, että Muhammad oli todellakin kuollut, ja hän lausui säkeen, jossa sanotaan, että Muhammad on vain Jumalan lähettiläs ja lähettiläitä on tullut ja mennyt jo entisinä aikoina, ja että ainoastaan Jumala on kuolematon.
Suremisen taustalla alkoi valtataistelu. Se oli alkanut jo yli viikko sitten, kun Muhammadin lähipiiri kieltäytyi lähtemästä Osaman johdolla Syyriaan hidastellen lähdön kanssa. Näennäisesti kyse oli siitä, että he eivät halunneet olla yhdeksäntoista vuotiaan entisen orjan pojan alaisuudessa. Muhammad moitti heitä siitä moskeijassa, ja ylisti Osamaa ja piti tehtävän voimassa. Osaman armeija ei kuitenkaan päässyt Yathribin pohjoispuolella olevaa kokoontumispaikkaa kauemmaksi. Jokainen ymmärsi, että jos Muhammad kuolisi, puhkeaisi valtataistelu. Umar ja muut huomattavat mekkalaiset, jotka Muhammad oli määrännyt seuraamaan Osamaa, eivät halunneet joutua osattomiksi. Niinpä he estivät lähdön jättämällä tulematta kokoontumispaikalle.
Muhammadin kuollessa oli muodostunut kolme tärkeää puoluetta. Mekkalaiset olivat jakautuneet kahteen leiriin toisten kannattaessa Alia oikeutetuksi seuraajaksi, sillä hän oli Muhammadin verisukulainen ja suku jatkui hänen kahdessa pojassaan, Hasanissa ja Husseinissa. Zubair oli Alin kannattaja kuten monet muutkin Mekasta lähteneet, joiden mielestä seuraajan tulisi olla Muhammadin Hashimite-klaanista. Toinen puolue muodostui Abu Bakrin ja Umarin ympärille. He olivat myöskin mekkalaisia, vaikkakin eri klaanista ja heitä kannatettiin, koska he olivat olleet tärkeitä Muhammadille ja tämän uskonnon leviämiselle. Aisha tuki voimakkaasti isäänsä, osaksi omistautumisensa vuoksi, mutta myös Alia vastaan tuntemansa vihan vuoksi, siilä Ali ei ollut puolustanut häntä uskottomuussyytöksiä vastaan Mustaliqin sotaretken aikoina. Kolmanteen ryhmään kuului ainoastaan Yathribin käännynnäisiä, jotka myös vaativat itselleen oikeutta vallanperimykseen. Heidän vaikuttimenaan oli osaltaan vihamielisyys mekkalaisia kohtaan, jotka olivat tulleet laaksoon kymmenen vuotta aiemmmin ja ottaneet vallan.
Muhammadin kuoleman jälkeen Yathribin käännynnäiset olivat ensimmäisinä aloittamassa valtapeliä ja organisoivat kokouksen Ausin ja Khazrajin klaanijohtajien kanssa Khazrajin johtajan Sad Ubadan talolla valitakseen seuraajan. Kun Umar ja Abu Bakr saivat tietää asiasta, he jättivät Muhammadin ruumiin Aishan lukittuun huoneeseen ja kiirehtivät kokoukseen yhdessä Ubayda ibn al-Jarran kanssa, miehen, joka oli kunnostautunut Badrin taistelussa surmaamalla oman isänsä ja Uhudin taistelussa nuolemalla veren Muhammadin kasvoilta. Kokouksen tunnelma oli hyvin jännittynyt. Panoksena ei ollut ainoastaan Muhammadin uskonnon johtajuus, vaan koko Arabian niemimaan hallinta. Yksi toisensa jälkeen Yathribin miehet astuivat esiin kannattaakseen ansareita - Muhammadin varhaisia Aus ja Khazraj -heimojen auttajia ja tukijoita - oikeutetuiksi seuraajiksi. Mekkalaiset saattoivat olla Muhammadin heimoa, mutta ansarit olivat Jumalan sotajoukkoja ja oikeutettuja valtaan. Vähintäänkin he halusivat jakaa vallan mekkalaisten kanssa. "Yksi johtaja meiltä ja yksi johtaja teiltä" tuli heidän tunnuslauseekseen.
Abu Bakr otti puheenvuoron. Hän myönsi ansareiden tärkeän roolin, mutta huomautti, että arabit yleisesti tunnustaisivat ainoastaan Muhammadin heimon, Quraishin, auktoriteetin. Tämän sanottuaan hän nosti Umarin ja Abu Ubaydan kädet ja kehotti kokousta valitsemaan toisen heistä. Mutta ansarit vaativat edelleen kahta johtajaa, yhden Mekasta ja toisen Yathribista. Ei tiedetä kauanko keskustelu jatkui, mutta on selvää, että kaikki osallistujat ymmärsivät, että jos seuraajaa ei valittaisi tässä ja nyt, kaikki osapuolet valitsisivat oman johtajansa ja se voisi johtaa veriseen selkkaukseen. Lopulta Umar suostutteli kokouksen valitsemaan Abu Bakrin. Hän perusteli valintaa sillä, että Allah oli valinnut hänet erityiseksi toveriksi, sillä hän oli järjestänyt paon Mekasta. Hän oli myös Muhammedin kanssa Thaur-vuoren luolassa, kun he olivat piilotelleet kolme päivää mekkalaisilta. Hän oli tehtävään pätevä, sillä hänen Koraanin ja sunnan tuntemuksensa olivat virheettömät. Lisäksi, vaikka Muhammad ei ollut suoraan nimittänyt seuraajaansa, oli hän epäsuorasti osoittanut tahtonsa nimittämällä Abu Bakrin johtamaan päivittäisiä rukouksia, kunnia, jonka hän ainoana oli saanut. Kun äänestyksen aika tuli, Abu Bakr valittiin. Hän ojensi kätensä ja ansarit ja mekkalaiset vannoivat hänelle yksi kerrallaan kuuliaisuutta.
Abu Bakr esiteltiin vasta seuraavana päivänä Muhammadin seuraajana suuressa uskovaisten kokouksessa moskeijassa. Muhammadin ruumis yhä peitteen alla saarnastuolin takaisessa huoneessa Abu Bakr istuutui saarnastuoliin. Umar seisoi korokkeen reunalla ja puhui väkijoukolle. Hän pyysi anteeksi edellisen päivän puheitaan sanoen, ettei hänen sanoillaan ollut perustetta Muhammadille oppaaksi annetussa Jumalan kirjassa eikä Muhammadin sunnassa. Hän puhui täydestä sydämestään sanoessaan, että hän oli toivonut Muhammadin elävän kauemmin kuin kukaan heistä. Vaikka Muhammad oli kuollut, Koraani oli elävä. Hän osoitti Abu Bakria. "Jumala on antanut asianne teistä parhaimman hoidettavaksi", hän sanoi ja toisti perustelut, jotka hän oli esittänyt edellisenä päivänä ansareille. "Nouskaa ja vannokaa hänelle uskollisuutta."
Abu Bakr oli hyväksynyt roolinsa vastentahtoisesti toivoen yhdistävänsä eri puolueet ja välttääkseen verenvuodatuksen. Uskollisuusvalojen jälkeen hän piti sovittelevan puheen ja lupasi noudattaa Koraania ja Muhammadin esimerkkiä kaikissa toimissaan. "Olen ottanut käskyvallan itselleni, vaikka en ole paras teistä. Jos suoriudun hyvin, auttakaa minua. Jos erehdyn, oikaiskaa minua." Se oli pitkä puhe, jonka hän päätti julistukseen, että jihad on pakollinen velvollisuus. "Kukaan teistä ei saa pidättäytyä taistelemasta Jumalan asian puolesta, sillä jos kansa niin tekee, joutuvat he Jumalan epäsuosioon."
Ali ja hänen puolueensa herätti huomiota olemalla pois kokouksesta. Päivää ennen Zubair oli julkisesti vetänyt miekan huotrastaan ja julistanut, ettei pane sitä takaisin ennen kuin Ali tunnustetaan Muhammadin seuraajaksi. Abu Bakrin puheen jälkeen Umar kutsui Alin ja hänen tukijansa moskeijaan vannomaan kuuliaisuutta, mutta he kieltäytyivät. Silloin Abu Bakr ja Umar menivät aseistettujen miesten kanssa Alin talolle ja määräsivät kaikki ulos. Umar huusi: "Joko tulettu ulos ja vannotte uskollisuutta Abu Bakrille tai sytytän talon tuleen." Zubair juoksi ulos miekka paljastettuna, mutta kompastui kun joku heitti häntä kivellä. Hänet nujerrettiin ja riisuttiin aseista saman tien. Pian loputkin antautuivat.
Muhammad haudattiin joko samana iltana tai aamuyöstä. Ensimmäiseksi ruumis pestiin. Vaikka se ei ollut tavanomaista, ainoastaan miespuolisten sukulaisten sallittiin osallistua pesemiseen, ja hän oli puettuna vaatteisiin pesemisen aikana, joka myös oli epätavallista. Kirjallisuus väittää, että oli hänen oma toiveensa, että vain miespuoliset sukulaiset osallistuivat pesemiseen, mutta vaatteiden ylläpitäminen saattoi johtua nolostuttavasta asiasta, joka on suurimmaksi osaksi poistettu kirjallisuudesta. Hänen siittimensä oli täyttynyt verellä ja siitä aiheutui kuolemanjälkeinen erektio. Asiasta huomautti Edward Gibbon, joka viittasi Abu al-Fidan, 1300-luvun historioitsijan, kirjoituksiin. Abu al-Fida kirjoittaa, että kun Ali näki Muhammadin ruumiin, hän huudahti ihastuneena: "Oi Profeetta, ilman mitään epäilystä siittimesi nousee taivaisiin!" Tätä yksityiskohtaa ei löydy tavallisista kirjoituksista ja se on jätetty pois tai poistettu jälkikäteen. Asiaa tukee tavanomaisten kertomusten oudot ja vihjailevat sanankäänteet. Eräässä versiossa Alin kerrotaan ruumiin nähtyään huudahtaneen: "Miten oivallinen oletkaan sekä elämässä että kuolemassa!" - ehkäpä viittaus Muhammadin kuuluisaan mieskuntoon. Tabari huomautti, että "ruumis ei näyttänyt siltä kuin tavallinen ruumis näyttää".
Kunnioituksesta vainajaa kohtaan Ali ja muut miehet eivät tienneet miten toimia tässä tilantessa, sillä kukaan ei halunnut riisua vainajaa, vaikka se oli tavanomainen käytäntö ennen kuolinvaatteeseen pukemista. Kirjoitukset kertovat, että he olivat niin hämmentyneitä, että he kaikki vaipuivat äkisti uneen parrat rinnalle vaipuneina ja heräsivät vasta kun ääni kehotti: "Peskää Profeetta vaatteet päällään!" Niinpä Muhammadin ruumis pestiin vaatteet päällä. Hänen päälleen kaadettiin vettä ja Ali hankasi hänen ihoaan märän kankaan läpi. Aisha valitti myöhemmin: "Jos olisin tiennyt sen, minkä sain myöhemmin tietää, ainoastaan vaimot olisivat pesseet Jumalan lähettilään."
Kun Muhammadin ruumis oli puettu hautausta varten alkoivat miehet kiistellä siitä, mihin hänet tulisi haudata. Toisten mielestä paras paikka olisi moskeijan sisäpiha; toisten mielestä se olisi se paikka, jossa hän tapasi johtaa uskovaisten rukousta, joka oli saarnakorokkeen edessä. Toiset sanoivat, että hänet pitäisi haudata Gharqadin puutarhaan, jonne monet hänen tovereistaan oli haudattu. Abu Bakr huomautti kuitenkin Muhammadin sanoneen, että profeetat haudattiin aina siihen paikkaan, missä he olivat kuolleet. Niinpä he päättivät haudata hänet Aishan huoneeseen. Haudankaivaja tuotiin paikalle. Kaivamisen aikana Muhammadin ruumis lepäsi patjalla, joka oli työnnetty seinän viereen. Kun kaivanto oli valmis, kaikki poistuivat huoneesta tunniksi, jotta enkelien joukot voisivat rukoilla hänen puolestaan. Kun aika oli kulunut, ihmiset asettuivat jonoon käydäkseen lausumassa rukouksensa hänen puolestaan. Abu Bakr ja Umar johtivat Muhammadin läheisten sukulaisten, hänen vaimojensa ja hänen sukulaistensa monilukuisien lasten ja vaimojen hidasta kulkuetta. Kun he olivat menneet, sallittiin uskovaisten astua pieneen huoneeseen.
Muhammad haudattiin keskellä yötä soihtujen valossa. Neljä miestä, mukaan lukien Abbasin pojat, seisoivat kaivannossa ja ruumis laskettiin heidän käsiinsä. Hauta täytettiin ja muutamia tiiliä asetettiin sen päälle merkiksi. Seuraavana päivän huone sinetöitiin. Mughira ibn Shuba, pakolaisten massamurhaaja Taifissa, mies, joka oli palvellut Muhammadin henkivartijana ja joka oli se mies, jonka Muhammad oli lähettänyt hävittämään Abu Sufyanin kanssa al-Latin temppelin, ylpeili, että hän oli viimeinen ihminen, joka oli koskenut Muhammadia. Ennen kuin ensimmäinen lapiollinen maata heitettiin ruumiin päälle, hän heitti sormuksensa hautaan ja se putosi Muhammadin päälle. "Heitin sen sinne tarkoituksella, niin että koskettaisin sillä Jumalan lähettilästä ja olisin näin viimeisenä hänen kanssaan", hän tapasi kertoa.
Tuskin Muhammadia ehdittiin haudata, kun kapinat jo puhkesivat joka puolella Arabiaa. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä beduiiniheimot, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta, rikkoivat kostonhimoisina valansa. Ensimmäiset tyytymättömyyden merkit olivat näkyneet jo kuukausia ennen Muhammadin kuolemaa Jemenin Hadramautissa. Jonglööri ja taikuri Aswad Ans-heimosta oli julistanut itsensä profeetaksi. Hän kokosi armeijan ja karkotti ja tappoi Muhammadin nimittämät hallintovirkamiehet. Muhammadin palkkaama salamurhaaja tappoi hänet vain muutama päivä ennen Muhammadin kuolemaa. Muhammadin kuoleman jälkeen kapinointi levisi laajalle ja se oli erityisen raivokasta niiden heimojen keskuudessa, jotka Muhammad oli murskannut sotilaallisesti, kuten hawazinit. Jopa Mekassa kyti kapinahenki. Kun he saivat tietää Muhammadin kuolemasta, he karkottivat tämän nimittämän kuvernöörin, mutta kapina katkesi lyhyeen, kun Suhail, entinen Badrin sotavanki, joka oli ollut vankina Saudan huoneessa Yathribin moskeijassa - nyttemmin harras uskovainen - uhkasi katkaista kaikkien kaulat.
Tunteellinen Abu Bakr, joka saattoi puhjeta kyyneliin ilon ja surun hetkellä, vaikutti sopimattomalta johtajalta näin haastavana aikana, mutta hän osoittautui yhtä päättäväiseksi ja säälimättömäksi kuin Muhammad oli ollut. Kun hän sai tietää, että jotkut Hadramautin naiset olivat juhlineet Muhammadin kuolemaa koristamalla kätensä hennamaalauksilla ja laulaneet ja soittaneet tamburiinia kaduilla, hän lähetti miehiä hoitelemaan heidät. Hän määräyksestään naisten kädet hakattiin irti ja heitä kutsuttiin siitä lähtien "Hadramautin portoiksi" vaikka he olivat jalosukuisia. Hän ei myöskään tuhlannut aikaa ryhtyessään sotatoimiin. Päivä Muhammadin hautajaisten jälkeen hän lähetti Osaman johtaman kolmen tuhannen miehen armeijan viivästyneelle kostoretkelle Syyriaan huolimatta varoituksista, että monet kapinoivat heimot olivat aikeissa hyökätä Yathribiin. Osama kukisti pienempiä kapinoita matkalla Syyriaan ja palatessaan sieltä. Syyriassa hänen armeijansa oli voitokas kristittyjä arabeja vastaan läntisen Syyrian alueella, joka tunnetaan Raamatussa Moabina. Kerrotaan, että hän jäljitti miehen, joka oli tappanut hänen isänsä taistelussa lähes kolme vuotta aikaisemmin ja leikkasi hänen päänsä irti.
Muhammadin kuolemaa seurannut Arabian poliittinen muutos oli tyrmäävä. Vaikka hän oli ennen kuolemaansa hallinnut käytännössä koko Arabiaa, hänen kuolemansa jälkeen suurin osa Arabiaa kääntyi hänen hallintoaan vastaan, ja oli ainoastaan Abu Bakrin hyvän onnen ja raivokkuuden ansiota, että Muhammadin perintöä ei hävitetty. Muutos tapahtui melkein yhdessä yössä. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Osama lähti Syyriaan, beduiiniheimojen liittouma, johon kuuluivat hawazinit ja ghatafansit, janoten kostoa kaikesta Muhammadin tekemästä vääryydestä, tuli iskuetäisyydelle Yathribista. Abu Bakr kokosi kiireesti toisen armeijan ja nimitti Alin, Zubairin ja Talhan komentajiksi. He onnistuivat pitämään raivokkaat heimot loitolla kunnes Osama palasi Syyrian retkeltään. Silloin Abu Bakr yhdisti armeijat ja nimitti Khalidin komentajaksi. Khalid, joka tultaisiin tuntemaan nimellä "Allahin miekka", jonka nimen hän sai massamurhaajan maineensa vuoksi, iski vihamieliset heimot takaisin ja saavutti lopulta yhden kapinallisten päälinnoituksista Yamaman linnoitetussa kaupungissa itäisessä keski-Arabiassa. Viikon piirityksen jälkeen Yamama kukistui. Samoihin aikoihin Abu Bakr lähetti pienempiä sotajoukkoja kukistamaan kapinoita, joita sikisi Jemenissä ja muualla Arabiassa. Vaikka kapinalliset aluksi kontrolloivat suurinta osaa Arabiaa, he eivät kyenneet muodostamaan yhtenäistä rintamaa, ja ensimmäisen hallitusvuotensa loppuun mennessä Abu Bakr sai kapinan kukistettua. Hän eli enää yhden vuoden, mutta sen vuoden aikana alkoi laajentuminen Muhammadin valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Yamamassa tukikohtaansa pitävä Khalid lähti kuusi kuukautta kestäneelle sotaretkelle länsi-Irakiin ja hän voitti persialaiset ja heidän kristityt arabiliittolaisensa lukuisissa yhteenotoissa. Ne olivat verisiä taisteluita. Jos kirjallisuuteen on uskomista, kolmekymmentätuhatta persialaista ja kristittyä arabialaista sotilasta tapettiin yhdessä taistelussa, seitsemänkymmentätuhatta toisessa. Jälkimmäisessä tuhansia sotavankeja vietiin joen rannalle, missä heidät mestattiin. Heidän ruumiinsa heitettiin jokeen, joka virtasi punaisena kolme päivää. Irakista Khalid käänsi raivoisan miekkansa Syyriaan ja jätti jälkeensä kuolleita Irakin rajalta Damaskokseen. Hän ryösti kaikki valloittamansa alueet ja Abu Bakrin riemuksi valtavat omaisuudet virtasivat uuden valtakunnan pääkaupunkiin Yathribiin, jota kutsuttiin nyt Medinaksi, Profeetan kaupungiksi.
Abu Bakr kuoli elokuussa 634, kun Khalid oli Damaskoksen porteilla. Hänen seuraajansa oli Umar, joka salamurhattiin marraskuussa 644. Hänen seuraajansa oli puolestaan Uthman, joka salamurhattiin kesäkuussa 656 ja hänen seuraajansa Ali, joka salamurhattiin tammikuussa 661. Näiden kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana he valloittivat Syyrian, Egyptin ja Persian ja joko pakkokäännyttivät valloittamansa kansat tai määräsivät heidät maksamaan alamaisveroa. Idässä heidän armeijansa etenivät nykyisen Pakistanin alueelle ja Mustanmeren rannoille. Lännessä he taistelivat tiensä nykyiseen Tunisiaan. Valtavat rikkaudet virtasivat valloitetuilta alueilta Arabiaan.
Muhammadin luomat armeijat olivat voitokkaita hänen kehittämänsä maagisen motivointikeksinnön vuoksi, joka lupasi uskovaisille rajatonta seksiä Paratiisissa, jos he saisivat surmansa taistelussa, ja maallisia rikkauksia, mikäli he selviäisivät hengissä. Zubair, Talha, Abdul Rahman ja muut olivatkin kuollessaan sen ajan miljardöörejä.
Jos valloitussodat olivat raivokkaita, niin oli sitä myös sisäinen valtakamppailu. Sisällisota vallanperimyksen ja uskonnon kontrollin vuoksi johti lopulta jakautumiseen sunni- ja shiia-haaroihin, ja ryhmien väliset vihamielisyydet ovat jatkuneet aina meidän päiviimme saakka.
Muhammad oli sairaalloinen nero, epileptinen kaunopuheinen psykopaatti, joka uskoi Jumalan puhuvan hänelle, myrkyllinen sekoitus, joka muutti hänet ajan myötä massamurhaajaksi ja hirmuhallitsijaksi, joka edisti hänen itsensä ympärille punottua harhaista kulttiaan. Häntä ajoi eteenpäin hänen vakaumuksensa erityisestä tehtävästä, joka oli seurausta hänen epileptisistä kokemuksistaan. Hän oli suvaitsematon kaikkia niitä kohtaan, jotka vastustivat häntä, ja hän aloitti loppumattoman sodan heitä vastaan. Se mitä hän kutsui Jumalalle alistumiseksi, oli tosiasiassa alistumista hänen tahtoonsa, sillä hän oli itse keksinyt ajatuksen Jumalasta, joka vaatii alistumista. Hän jakoi maailman maahan, joka jo oli valloitettu ja maahan, joka tulisi vielä valloittaa, maahan, joka jo alistui hänen harhakuvitelmalleen itsestään ja maahan, joka pitäisi vielä alistaa sille. Hänen seuraajansa jatkoivat siitä mihin hän jäi. Se mikä alkoi veripisaroilla Mekassa, kun Sad Waqqas löi jotakuta päähän kamelin leukaluulla, kasvoi punaiseksi joeksi, joka on virrannut jo 1400 vuotta.
Muhammadin sairas perintö jatkaa hellittämättä ja uhkaa tuhota tämän päivän maailman.
Hän jatkoi näitä toimiaan, kunnes sairastui valmistellessaan armeijan hyökkäystä Syyriaan kostona kahden vuoden takaisesta tappiosta bysanttilaisia vastaan käydyssä taistelussa, jossa olivat kuolleet hänen entinen adoptiopoikansa Zaid, Alin veli Jafar ja kuolemaa ikävöivä kiihkoilija Abdullah Rawaha. Sairaus alkoi eräänä iltana, kun Muhammad rukoili hautausmaalla muutamien vapautettujen orjiensa kanssa. Sen sijaan, että olisi viettänyt yönsä jonkun vaimonsa huoneessa rukoillen ylimääräisiä rukouksiaan, Muhammad meni silloin tällöin hautausmaalle rukoilemaan. Kalmiston nimi oli Gharqadin puutarha ja sinne oli haudattu monia Muhammadin tovereita, mukaan lukien kolme hänen tyttäristään - Zainab, Ruqaya ja Umm Kulthum. Maria Koptilaisen kanssa saatu poika Ibrahim oli myös haudattu sinne. Päätellen niistä rukouksista, joita hänen kerrotaan rukoilleen, hän oli väsynyt maailmaan ja niihin loputtomiin selkkauksiin, jotka hänen sotansa kaikkia vastaan oli synnyttänyt. Hän puhui ääneen haudoille sanoen, että kuolleet olivat onnekkaita; heidät oli vapautettu maailman murheista, jotka tulivat toinen toisensa jälkeen ja viimeiset olivat vielä pahempia kuin edelliset.
Päästyään takaisin moskeijaansa, Muhammad sai hirvittävän päänsäryn. Sinä yönä hän nukkui Aishan luona, joka oli tuolloin kahdeksantoista vuotias. Aishallakin oli kova päänsärky, ehkäpä tukahdutetun mustasukkaisuuden tähden, sillä Muhammad oli taas kerran lähtenyt hänen luotaan keskellä yötä, mutta Aisha ei uskaltunut seurata häntä peläten saavansa selkäänsä. Hänen kasvonsa kuvastivat tuskaa. Kun Muhammad kysyi häneltä, mikä oli vialla, hän vastasi: "Voi minun päätäni." Muhammad vastasi: "Minulla se vasta päänsärky on!" Hän pilaili, että olisi parempi Aishalle kuolla päänsärkyyn ennen häntä, niin hän voisi rukoilla hänen puolestaan. Vaimon mustasukkaisuus kuului hänen vastauksestaan: "Minäpä luulen, että palaisit huoneeseeni viettämään häitä uuden morsiamen kanssa!"
Muhammadin päänsärky yltyi sellaiseksi, että hän luuli kallonsa räjähtävän, ja helpottaakseen kipua hän kääri päänsä niin tiukasti siteisiin, että hän näytti siltä kuin olisi haavoittunut taistelussa. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli ensi kerran valittanut päänsärkyä, hänelle nousi niin korkea kuume, että se kaatoi hänet vuoteeseen. Sen tapahtuessa hän oli erään vaimonsa seurassa - jotkut sanovat sen olleen Maimuna, toiset Zainab. Hän pyysi vaimoiltaan, että saisi olla Aishan huoneessa, ja hänet kannettiin sinne jalat maata laahaten.
Aavistaessaan sairauden olevan kuolemaksi hän pyysi anteeksiantoa ihmisiltä, joita vastaan oli tehnyt vääryyttä ja Jumalan anteeksiantoa niille, jotka olivat tehneet hänelle vääryyttä. Hän kutsui yleisen kokouksen ja sanansaattajat käskivät kaikki lähistöllä olevat moskeijaan. Muhammedilla oli korkea kuume. Ennen kokoukseen menoa hän istui vaimonsa Hafsan pronssiammeessa, joko vaatteet päällä tai verhon takana, ja hänen vaimonsa kaatoivat kylmää vettä hänen päälleen. Kun hän vihdoin pystyi seisomaan, hän tuli esiin Aishan huoneen ja saarnastuolin erottavan verhon takaa pää tiukasti käärittynä ja istuutui saarnastuoliin. Rukouspaikka ja sisäpiha oli täynnä uskovaisia. Muhammad aloitti sanomalla: "Oi ihmiset, teidän oikeutenne ovat minulle tärkeitä ja niinpä, jos olen ruoskinut jonkun selkää, tässä on minun selkäni - hän kostakoon." Hän oli täynnä hyväntahtoisuutta: hän rukoili Jumalaa armahtamaan ne jousimiehet, jotka olivat jättäneet tottelematta hänen käskyään Uhudissa, minkä seurauksena mekkalaiset olivat voittaneet. Hän ylisti Abu Bakria luotettavana toverina. Hän astui alas saarnastuolista johtamaan rukousta ja palasi sen jälkeen saarnastuoliin ja julisti, että jos hän on jollekulle velkaa, tämä puhukoon nyt. "Teistä pidän eniten niistä, jotka joko perivät saatavansa, jos olen heille velkaa, tai vapauttavat minut velasta, jotta kun tapaan Kaikkivaltiaan Jumalan, minulla ei ole mitään epäoikeudenmukaisuutta sovitettavana."
Silloin eräs mies hyppäsi ylös ja vaati kolmea dirhamia, jotka hän oli lainannut Muhammadille vuosia aikaisemmin. Muhammad pyysi häntä virkistämään muistiaan, sillä hän ei tiennyt mistä mies puhui. "Etkö muista kuinka kerran eräs kerjäläinen kulki ohitsesi ja sinä käskit minua antamaan hänelle kolme dirhamia?" Muhammad määräsi erään serkkunsa antamaan miehelle hänen rahansa ja käski sitten miestä istumaan. Toinen mies tunnusti ottaneensa kolme dirhamia, summa joka oli juuri alle sen, että hänen kätensä olisi katkaistu siitä hyvästä. Muhammad määräsi hänet maksamaan rahan takaisin. Ihmiset ottivat syntinsä sydämen asiakseen ja monet nousivat ylös ja tunnustivat katuvaisina syntinsä. Tavallisesti Muhammad olisi nauttinut sellaisesta kokouksesta ja olisi antanut sen jatkua, mutta hänelle nousi taas kuume. Hän tarjosi yleistä armahdusta kaikille heidän tekemistään synneistä ja vetäytyi takaisin Aishan huoneeseen.
Hänen vaimonsa pakkosyöttivät hänelle lääkettä. Hänen uskottiin kärsivän keuhkotulehduksesta ja abyssinialaisilla oli maineikas lääke, joka oli pahanmakuista öljyn ja yrttien sekoitusta. Hän oli liian heikko vastustelemaan ja niinpä he avasivat hänen suunsa ja kaatoivat sinne rohtoa. Hieman tämän jälkeen hänen tilansa parani, joko lääkkeen ansiosta tai vain luonnollisesta syystä, ja hän kosti pakottamalla koko talon väen nielemään samaa käärmeöljyä. Hän syytti sairaudestaan myrkkyä, jota oli saanut Khaibarissa sen juutalaisen naisen ruuasta, jonka aviomiehen ja sukulaiset Muhammad oli surmannut. "Kärsin vieläkin kivuista sen Khaibarissa syömäni aterian vuoksi", hän kertoi Aishalle. "Silloin tunsin aorttani repeävän sen myrkyn takia."
Hänen sairautensa kesti lähes kaksi viikkoa. Hän johti edelleen rukouksia viisi kertaa päivässä, kunnes oli liian heikko siihen. Loppua kohden hän määräsi uskollisen Abu Bakrin johtamaan rukouksia, minkä monet tulkitsivat merkiksi, että hän halusi Abu Bakrin seuraajakseen. Aisha ei pitänyt tässä stressaavassa tilanteessa isäänsä parhaana valintana rukousten johtajaksi, sillä hän itki jatkuvasti Muhammadin heikkenevää terveyttä eikä pystynyt lukemaan riviäkään Koraanista puhkeamatta kyyneliin. Hän otti kuitenkin haasteen vastaan ja onnistui pitämään tunteensa kurissa. Erään rukouksen aikana Muhammad, jonka voimat olivat palaamassa, tuli rukouspaikalle kahden rotevan sukulaisen auttamana, ja asettui istumaan Abu Bakrin taakse. Abu Bakr halusi luovuttaa johdon mestarilleen, mutta Muhammad viittoi häntä jatkamaan. Vaikka hän oli liian heikko suorittamaan seisomaan nousuja, kumartumisia ja polvistumisia, hän toisti kaikki Abu Bakrin lukemat Koraanin säkeet.
Hän kuoli maanantaina keskipäivällä. Päivä alkoi lupaavasti, sillä hän tuntui vahvistuvan. Hän oli ollut vuoteen omana kolmen päivän ajan, mutta sinä maanantaina hän nousi aamurukouksen aikaan ylös ja siirsi syrjään verhon, joka erotti rukouspaikan huoneesta ja katseli uskovaisten rivistöjä, kun he seurasivat Abu Bakria rukousrituaalissa ja Koraanin lausunnassa. Muhammad hymyili ja kerran jopa nauroi ihastuksissaan. Silloin uskovaiset katsoivat ylös rukouksistaan. Abu Bakr luuli hänen tulevan ottamaan johdon, mutta Muhammad viittasi häntä jatkamaan. Hän antoi verhon pudota paikoilleen ja asettui vuoteelle Aishan viereen.
Muhammad vaikutti hyväntuuliselta ja Abu Bakr uskoi, että hän saattaisi jopa toipua. Hän oli niin varma siitä, että hän pyysi Muhammadilta luvan vierailla ylängön kodissaan ollaakseen lempivaimonsa, Kharijan tyttären, kanssa, jonka vuoro oli tänään ja Abu Bakr halusi olla hänen luonaan. Muhammed suostui tähän ja Abu Bakr ratsasti pois hevosellaan. Mutta aamun kuluessa Muhammadille tuli kovia kipuja. Välillä hän oli selväjärkinen ja välillä hän houraili. Hän makasi patjalla pää Aishan rinnalla. Ihmiset tulivat katsomaan Muhammadin vointia. Ainoastaan Muhammadin tärkeimmät toverit ja läheiset sukulaiset kuten hänen tyttärensä Fatima, setänsä Abbas, Abbasin pojat Fadl ja Quthman, Aishan velipuoli Abdullah, hänen toiset vaimonsa ja jotkut pitkäaikaiset palvelijat ja apulaiset päästettiin pieneen huoneeseen.
Varhain aamulla hänen mielensä oli kirkas. Levätessään Aishan vierellä hän muistutti ihmisiä välittäjän roolistaan ja kehotti heitä rukoilemaan häntä hänen kuolemansa jälkeen, erityisesti perjantaisin, pakollisen yhteisrukouksen aikana, sillä sellaiset rukoukset lisäisivät hänen kykyään toimia välittäjänä Allahin edessä heidän puolestaan Tuomiopäivänä. "Perjantai on yksi parhaista päivistä. Perjantaina luotiin Aadam ja perjantaina hän kuoli. Sinä päivänä elämä alkoi henkäyksestä ja sinä päivänä se loppuu salamointiin. Rukoilkaa minua usein sinä päivänä, silloin rukouksenne tulevat tietooni." Kun häneltä kysyttiin, miten se on mahdollista, sillä hänen ruumiinsahan olisi jo lahonnut Ylösnousemuksen päivänä, hän sanoi: "Jumala on kieltänyt maata nielemästä profeettojen ruumiita", tarkoittaen, että hänen ruumiinsa säästettäisiin lahoamisen häpeältä. Muhammad antoi ohjeen, että hänen lähimmät miespuoliset sukulaisensa saisivat pestä hänen ruumiinsa "yhdessä monien enkelien kanssa, jotka näkevät teidät sieltä, mistä te ette näe heitä", ja että hänen kuolinvaatteensa pitää olla hänen tavalliset vaatteensa "tai jemeniläinen vaate tai valkoinen egyptiläinen vaate." Hänellä oli erikoinen pyyntö koskien enkeleitä: "Kun olette pesseet, balsamoineet, pukeneet minut kuolinvaatteeseen ja asettaneet minut haudan reunalle, poistukaa hetkeksi luotani. Ensimmäisenä puolestani tulee rukoilla kaksi toveriani ja ystävääni, Gabriel ja Mikael, sitten Israfil, sitten kuoleman enkeli ja enkeleiden sotajoukot, rauha olkoon heidän kanssaan."
Myöhemmin aamulla hänen kuumeensa nousi ja hän houraili sanoen mitä tahansa hänen mieleensä juolahtikin, mutta aina välillä hän oli selväjärkinen. Koko aamun hänen päänsä lepäsi Aishan rinnalla. Kerran hän avasi silmänsä ja sanoi: "Kaikista ihmisistä profeetat kärsivät eniten." Toisella kertaa hän sanoi: "Mies saa kärsimystä uskonsa määrän verran; jos hän on luja uskossaan, hänen kärsimyksensä on suuri." Aikaisemmin hän oli tehnyt selväksi, ettei halua komeata hautaa, sillä siitä saattaisi tulla palvontapaikka, mikä olisi yhdenlaista kuvainpalvontaa. Heikentyessään hänen mieleensä tuli, että kristityt ja juutalaiset tekivät profeettojensa haudoista palvontapaikkoja. Silloin hän vihastui ja huusi katsomatta ketään erityisesti: "Hävittäköön Jumala juutalaiset ja kristityt! He ovat tehneet profeettojensa haudoista moskeijoita!" Purkaus uuvutti hänet. Hänen päänsä kallistui taas Aishan rinnalle, mutta hänen vihansa juutalaisia ja kristittyjä ja monijumalaisia ja kaikkia niitä vastaan, jotka olivat ikinä vastustaneet häntä ja hänen uskontoaan, purkautui uudestaan. Viimeiseksi hän puuskahti: "Arabien mailla ei voi olla kahta uskontoa!"
Kesä oli alussa ja keskipäivään mennessä kuumuus oli tukahduttava. Joku toi vesiastian ja asetti sen hänen viereensä. Kun hän kastoi sormensa astiaan ja pyyhki kasvojaan, hän huusi: "Oi Jumala, säästä minut kuoleman kivuilta." Juuri sillä hetkellä Aishan veli Abdullah tuli huoneeseen. Hänellä oli mukanaan hammastikku, joka oli veistetty joko palmun rungosta tai sitten se oli siwak-puun oksa. Muhammad oli aina käyttänyt tällaisia tikkuja hampaidensa puhdistamiseen. Aisha otti hammastikun ja pureskeli sen päätä niin, että se rispaantui harjaksi ja antoi sen Muhammadille, koska arveli tämän pitävän siitä. Muhammad hankasi sillä hampaitaan kuumeisesti. Sitten hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala!" Sitten:"Kuolemalla on kipunsa!" Hetken päästä hänen silmänsä katsoivat ikään kuin kaukaiseen kohteeseen. Hän nosti vasemman etusormensa ja sanoi: "Korkeimman toverin seurassa! Korkeimman toverin seurassa!" - viitaten mahdollisesti Jumalaan.
Kuolema saapui kun hän ojensi uudelleen kätensä vesiastiaa kohti. Kun hän kosketti vettä, hänen kätensä herpaantui ja hänen päänsä lysähti rintaa vasten. Kuoleman tullessa hän nojasi edelleen Aishaa vasten. Aisha nousi ylös ja laittoi nahkatyynyn miehensä päänaluseksi ja sitten hän ja muut naiset alkoivat surussaan lyödä rintojaan ja kasvojaan, mutta pidättäytyivät parkumasta ja ryömimästä maassa, sillä Muhammad oli kieltänyt sellaiset surun ilmaukset.
Sana hänen kuolemastaan levisi nopeasti, mutta monet kieltäytyivät uskomasta sitä. Aisha lähetti Abdullahin kertomaan Abu Bakrille ja Fatima ilmoitti Alille. Kun Abu Bakr pääsi moskeijaan, hän ryntäsi väkijoukon läpi ja meni suoraan Aishan huoneeseen. "Jumalalle me kuulumme ja Hänen luokseen me palaamme! Jumalan lähettiläs on kuollut!" hän sanoi nähtyään ruumiin. Hän suuteli Muhammadia otsalle ja meni rukouspaikalle. Umar kieltäytyi uskomasta ja paasasi väkijoukon edessä: Muhammad ei ole kuollut! Tekopyhät ovat levittäneet sellaista huhua, mutta samaa valhetta levittivät ihmiset myös Mooseksesta, kun hän oli poissa neljäkymmentä päivää, ja sitten palasi! "Jumalan nimeen, myös Jumalan lähettiläs palaa ja katkaisee kädet ja jalat niiltä, jotka väittivät hänen kuolleen." Umar uhkasi tappaa jokaisen, joka levittää sellaisia huhuja. Abu Bakr yritti saada hänet lopettamaan, mutta kun puheesta ei tullut loppua, hän keskeytti ja otti johdon. Hän vahvisti, että Muhammad oli todellakin kuollut, ja hän lausui säkeen, jossa sanotaan, että Muhammad on vain Jumalan lähettiläs ja lähettiläitä on tullut ja mennyt jo entisinä aikoina, ja että ainoastaan Jumala on kuolematon.
Suremisen taustalla alkoi valtataistelu. Se oli alkanut jo yli viikko sitten, kun Muhammadin lähipiiri kieltäytyi lähtemästä Osaman johdolla Syyriaan hidastellen lähdön kanssa. Näennäisesti kyse oli siitä, että he eivät halunneet olla yhdeksäntoista vuotiaan entisen orjan pojan alaisuudessa. Muhammad moitti heitä siitä moskeijassa, ja ylisti Osamaa ja piti tehtävän voimassa. Osaman armeija ei kuitenkaan päässyt Yathribin pohjoispuolella olevaa kokoontumispaikkaa kauemmaksi. Jokainen ymmärsi, että jos Muhammad kuolisi, puhkeaisi valtataistelu. Umar ja muut huomattavat mekkalaiset, jotka Muhammad oli määrännyt seuraamaan Osamaa, eivät halunneet joutua osattomiksi. Niinpä he estivät lähdön jättämällä tulematta kokoontumispaikalle.
Muhammadin kuollessa oli muodostunut kolme tärkeää puoluetta. Mekkalaiset olivat jakautuneet kahteen leiriin toisten kannattaessa Alia oikeutetuksi seuraajaksi, sillä hän oli Muhammadin verisukulainen ja suku jatkui hänen kahdessa pojassaan, Hasanissa ja Husseinissa. Zubair oli Alin kannattaja kuten monet muutkin Mekasta lähteneet, joiden mielestä seuraajan tulisi olla Muhammadin Hashimite-klaanista. Toinen puolue muodostui Abu Bakrin ja Umarin ympärille. He olivat myöskin mekkalaisia, vaikkakin eri klaanista ja heitä kannatettiin, koska he olivat olleet tärkeitä Muhammadille ja tämän uskonnon leviämiselle. Aisha tuki voimakkaasti isäänsä, osaksi omistautumisensa vuoksi, mutta myös Alia vastaan tuntemansa vihan vuoksi, siilä Ali ei ollut puolustanut häntä uskottomuussyytöksiä vastaan Mustaliqin sotaretken aikoina. Kolmanteen ryhmään kuului ainoastaan Yathribin käännynnäisiä, jotka myös vaativat itselleen oikeutta vallanperimykseen. Heidän vaikuttimenaan oli osaltaan vihamielisyys mekkalaisia kohtaan, jotka olivat tulleet laaksoon kymmenen vuotta aiemmmin ja ottaneet vallan.
Muhammadin kuoleman jälkeen Yathribin käännynnäiset olivat ensimmäisinä aloittamassa valtapeliä ja organisoivat kokouksen Ausin ja Khazrajin klaanijohtajien kanssa Khazrajin johtajan Sad Ubadan talolla valitakseen seuraajan. Kun Umar ja Abu Bakr saivat tietää asiasta, he jättivät Muhammadin ruumiin Aishan lukittuun huoneeseen ja kiirehtivät kokoukseen yhdessä Ubayda ibn al-Jarran kanssa, miehen, joka oli kunnostautunut Badrin taistelussa surmaamalla oman isänsä ja Uhudin taistelussa nuolemalla veren Muhammadin kasvoilta. Kokouksen tunnelma oli hyvin jännittynyt. Panoksena ei ollut ainoastaan Muhammadin uskonnon johtajuus, vaan koko Arabian niemimaan hallinta. Yksi toisensa jälkeen Yathribin miehet astuivat esiin kannattaakseen ansareita - Muhammadin varhaisia Aus ja Khazraj -heimojen auttajia ja tukijoita - oikeutetuiksi seuraajiksi. Mekkalaiset saattoivat olla Muhammadin heimoa, mutta ansarit olivat Jumalan sotajoukkoja ja oikeutettuja valtaan. Vähintäänkin he halusivat jakaa vallan mekkalaisten kanssa. "Yksi johtaja meiltä ja yksi johtaja teiltä" tuli heidän tunnuslauseekseen.
Abu Bakr otti puheenvuoron. Hän myönsi ansareiden tärkeän roolin, mutta huomautti, että arabit yleisesti tunnustaisivat ainoastaan Muhammadin heimon, Quraishin, auktoriteetin. Tämän sanottuaan hän nosti Umarin ja Abu Ubaydan kädet ja kehotti kokousta valitsemaan toisen heistä. Mutta ansarit vaativat edelleen kahta johtajaa, yhden Mekasta ja toisen Yathribista. Ei tiedetä kauanko keskustelu jatkui, mutta on selvää, että kaikki osallistujat ymmärsivät, että jos seuraajaa ei valittaisi tässä ja nyt, kaikki osapuolet valitsisivat oman johtajansa ja se voisi johtaa veriseen selkkaukseen. Lopulta Umar suostutteli kokouksen valitsemaan Abu Bakrin. Hän perusteli valintaa sillä, että Allah oli valinnut hänet erityiseksi toveriksi, sillä hän oli järjestänyt paon Mekasta. Hän oli myös Muhammedin kanssa Thaur-vuoren luolassa, kun he olivat piilotelleet kolme päivää mekkalaisilta. Hän oli tehtävään pätevä, sillä hänen Koraanin ja sunnan tuntemuksensa olivat virheettömät. Lisäksi, vaikka Muhammad ei ollut suoraan nimittänyt seuraajaansa, oli hän epäsuorasti osoittanut tahtonsa nimittämällä Abu Bakrin johtamaan päivittäisiä rukouksia, kunnia, jonka hän ainoana oli saanut. Kun äänestyksen aika tuli, Abu Bakr valittiin. Hän ojensi kätensä ja ansarit ja mekkalaiset vannoivat hänelle yksi kerrallaan kuuliaisuutta.
Abu Bakr esiteltiin vasta seuraavana päivänä Muhammadin seuraajana suuressa uskovaisten kokouksessa moskeijassa. Muhammadin ruumis yhä peitteen alla saarnastuolin takaisessa huoneessa Abu Bakr istuutui saarnastuoliin. Umar seisoi korokkeen reunalla ja puhui väkijoukolle. Hän pyysi anteeksi edellisen päivän puheitaan sanoen, ettei hänen sanoillaan ollut perustetta Muhammadille oppaaksi annetussa Jumalan kirjassa eikä Muhammadin sunnassa. Hän puhui täydestä sydämestään sanoessaan, että hän oli toivonut Muhammadin elävän kauemmin kuin kukaan heistä. Vaikka Muhammad oli kuollut, Koraani oli elävä. Hän osoitti Abu Bakria. "Jumala on antanut asianne teistä parhaimman hoidettavaksi", hän sanoi ja toisti perustelut, jotka hän oli esittänyt edellisenä päivänä ansareille. "Nouskaa ja vannokaa hänelle uskollisuutta."
Abu Bakr oli hyväksynyt roolinsa vastentahtoisesti toivoen yhdistävänsä eri puolueet ja välttääkseen verenvuodatuksen. Uskollisuusvalojen jälkeen hän piti sovittelevan puheen ja lupasi noudattaa Koraania ja Muhammadin esimerkkiä kaikissa toimissaan. "Olen ottanut käskyvallan itselleni, vaikka en ole paras teistä. Jos suoriudun hyvin, auttakaa minua. Jos erehdyn, oikaiskaa minua." Se oli pitkä puhe, jonka hän päätti julistukseen, että jihad on pakollinen velvollisuus. "Kukaan teistä ei saa pidättäytyä taistelemasta Jumalan asian puolesta, sillä jos kansa niin tekee, joutuvat he Jumalan epäsuosioon."
Ali ja hänen puolueensa herätti huomiota olemalla pois kokouksesta. Päivää ennen Zubair oli julkisesti vetänyt miekan huotrastaan ja julistanut, ettei pane sitä takaisin ennen kuin Ali tunnustetaan Muhammadin seuraajaksi. Abu Bakrin puheen jälkeen Umar kutsui Alin ja hänen tukijansa moskeijaan vannomaan kuuliaisuutta, mutta he kieltäytyivät. Silloin Abu Bakr ja Umar menivät aseistettujen miesten kanssa Alin talolle ja määräsivät kaikki ulos. Umar huusi: "Joko tulettu ulos ja vannotte uskollisuutta Abu Bakrille tai sytytän talon tuleen." Zubair juoksi ulos miekka paljastettuna, mutta kompastui kun joku heitti häntä kivellä. Hänet nujerrettiin ja riisuttiin aseista saman tien. Pian loputkin antautuivat.
Muhammad haudattiin joko samana iltana tai aamuyöstä. Ensimmäiseksi ruumis pestiin. Vaikka se ei ollut tavanomaista, ainoastaan miespuolisten sukulaisten sallittiin osallistua pesemiseen, ja hän oli puettuna vaatteisiin pesemisen aikana, joka myös oli epätavallista. Kirjallisuus väittää, että oli hänen oma toiveensa, että vain miespuoliset sukulaiset osallistuivat pesemiseen, mutta vaatteiden ylläpitäminen saattoi johtua nolostuttavasta asiasta, joka on suurimmaksi osaksi poistettu kirjallisuudesta. Hänen siittimensä oli täyttynyt verellä ja siitä aiheutui kuolemanjälkeinen erektio. Asiasta huomautti Edward Gibbon, joka viittasi Abu al-Fidan, 1300-luvun historioitsijan, kirjoituksiin. Abu al-Fida kirjoittaa, että kun Ali näki Muhammadin ruumiin, hän huudahti ihastuneena: "Oi Profeetta, ilman mitään epäilystä siittimesi nousee taivaisiin!" Tätä yksityiskohtaa ei löydy tavallisista kirjoituksista ja se on jätetty pois tai poistettu jälkikäteen. Asiaa tukee tavanomaisten kertomusten oudot ja vihjailevat sanankäänteet. Eräässä versiossa Alin kerrotaan ruumiin nähtyään huudahtaneen: "Miten oivallinen oletkaan sekä elämässä että kuolemassa!" - ehkäpä viittaus Muhammadin kuuluisaan mieskuntoon. Tabari huomautti, että "ruumis ei näyttänyt siltä kuin tavallinen ruumis näyttää".
Kunnioituksesta vainajaa kohtaan Ali ja muut miehet eivät tienneet miten toimia tässä tilantessa, sillä kukaan ei halunnut riisua vainajaa, vaikka se oli tavanomainen käytäntö ennen kuolinvaatteeseen pukemista. Kirjoitukset kertovat, että he olivat niin hämmentyneitä, että he kaikki vaipuivat äkisti uneen parrat rinnalle vaipuneina ja heräsivät vasta kun ääni kehotti: "Peskää Profeetta vaatteet päällään!" Niinpä Muhammadin ruumis pestiin vaatteet päällä. Hänen päälleen kaadettiin vettä ja Ali hankasi hänen ihoaan märän kankaan läpi. Aisha valitti myöhemmin: "Jos olisin tiennyt sen, minkä sain myöhemmin tietää, ainoastaan vaimot olisivat pesseet Jumalan lähettilään."
Kun Muhammadin ruumis oli puettu hautausta varten alkoivat miehet kiistellä siitä, mihin hänet tulisi haudata. Toisten mielestä paras paikka olisi moskeijan sisäpiha; toisten mielestä se olisi se paikka, jossa hän tapasi johtaa uskovaisten rukousta, joka oli saarnakorokkeen edessä. Toiset sanoivat, että hänet pitäisi haudata Gharqadin puutarhaan, jonne monet hänen tovereistaan oli haudattu. Abu Bakr huomautti kuitenkin Muhammadin sanoneen, että profeetat haudattiin aina siihen paikkaan, missä he olivat kuolleet. Niinpä he päättivät haudata hänet Aishan huoneeseen. Haudankaivaja tuotiin paikalle. Kaivamisen aikana Muhammadin ruumis lepäsi patjalla, joka oli työnnetty seinän viereen. Kun kaivanto oli valmis, kaikki poistuivat huoneesta tunniksi, jotta enkelien joukot voisivat rukoilla hänen puolestaan. Kun aika oli kulunut, ihmiset asettuivat jonoon käydäkseen lausumassa rukouksensa hänen puolestaan. Abu Bakr ja Umar johtivat Muhammadin läheisten sukulaisten, hänen vaimojensa ja hänen sukulaistensa monilukuisien lasten ja vaimojen hidasta kulkuetta. Kun he olivat menneet, sallittiin uskovaisten astua pieneen huoneeseen.
Muhammad haudattiin keskellä yötä soihtujen valossa. Neljä miestä, mukaan lukien Abbasin pojat, seisoivat kaivannossa ja ruumis laskettiin heidän käsiinsä. Hauta täytettiin ja muutamia tiiliä asetettiin sen päälle merkiksi. Seuraavana päivän huone sinetöitiin. Mughira ibn Shuba, pakolaisten massamurhaaja Taifissa, mies, joka oli palvellut Muhammadin henkivartijana ja joka oli se mies, jonka Muhammad oli lähettänyt hävittämään Abu Sufyanin kanssa al-Latin temppelin, ylpeili, että hän oli viimeinen ihminen, joka oli koskenut Muhammadia. Ennen kuin ensimmäinen lapiollinen maata heitettiin ruumiin päälle, hän heitti sormuksensa hautaan ja se putosi Muhammadin päälle. "Heitin sen sinne tarkoituksella, niin että koskettaisin sillä Jumalan lähettilästä ja olisin näin viimeisenä hänen kanssaan", hän tapasi kertoa.
Tuskin Muhammadia ehdittiin haudata, kun kapinat jo puhkesivat joka puolella Arabiaa. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä beduiiniheimot, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta, rikkoivat kostonhimoisina valansa. Ensimmäiset tyytymättömyyden merkit olivat näkyneet jo kuukausia ennen Muhammadin kuolemaa Jemenin Hadramautissa. Jonglööri ja taikuri Aswad Ans-heimosta oli julistanut itsensä profeetaksi. Hän kokosi armeijan ja karkotti ja tappoi Muhammadin nimittämät hallintovirkamiehet. Muhammadin palkkaama salamurhaaja tappoi hänet vain muutama päivä ennen Muhammadin kuolemaa. Muhammadin kuoleman jälkeen kapinointi levisi laajalle ja se oli erityisen raivokasta niiden heimojen keskuudessa, jotka Muhammad oli murskannut sotilaallisesti, kuten hawazinit. Jopa Mekassa kyti kapinahenki. Kun he saivat tietää Muhammadin kuolemasta, he karkottivat tämän nimittämän kuvernöörin, mutta kapina katkesi lyhyeen, kun Suhail, entinen Badrin sotavanki, joka oli ollut vankina Saudan huoneessa Yathribin moskeijassa - nyttemmin harras uskovainen - uhkasi katkaista kaikkien kaulat.
Tunteellinen Abu Bakr, joka saattoi puhjeta kyyneliin ilon ja surun hetkellä, vaikutti sopimattomalta johtajalta näin haastavana aikana, mutta hän osoittautui yhtä päättäväiseksi ja säälimättömäksi kuin Muhammad oli ollut. Kun hän sai tietää, että jotkut Hadramautin naiset olivat juhlineet Muhammadin kuolemaa koristamalla kätensä hennamaalauksilla ja laulaneet ja soittaneet tamburiinia kaduilla, hän lähetti miehiä hoitelemaan heidät. Hän määräyksestään naisten kädet hakattiin irti ja heitä kutsuttiin siitä lähtien "Hadramautin portoiksi" vaikka he olivat jalosukuisia. Hän ei myöskään tuhlannut aikaa ryhtyessään sotatoimiin. Päivä Muhammadin hautajaisten jälkeen hän lähetti Osaman johtaman kolmen tuhannen miehen armeijan viivästyneelle kostoretkelle Syyriaan huolimatta varoituksista, että monet kapinoivat heimot olivat aikeissa hyökätä Yathribiin. Osama kukisti pienempiä kapinoita matkalla Syyriaan ja palatessaan sieltä. Syyriassa hänen armeijansa oli voitokas kristittyjä arabeja vastaan läntisen Syyrian alueella, joka tunnetaan Raamatussa Moabina. Kerrotaan, että hän jäljitti miehen, joka oli tappanut hänen isänsä taistelussa lähes kolme vuotta aikaisemmin ja leikkasi hänen päänsä irti.
Muhammadin kuolemaa seurannut Arabian poliittinen muutos oli tyrmäävä. Vaikka hän oli ennen kuolemaansa hallinnut käytännössä koko Arabiaa, hänen kuolemansa jälkeen suurin osa Arabiaa kääntyi hänen hallintoaan vastaan, ja oli ainoastaan Abu Bakrin hyvän onnen ja raivokkuuden ansiota, että Muhammadin perintöä ei hävitetty. Muutos tapahtui melkein yhdessä yössä. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Osama lähti Syyriaan, beduiiniheimojen liittouma, johon kuuluivat hawazinit ja ghatafansit, janoten kostoa kaikesta Muhammadin tekemästä vääryydestä, tuli iskuetäisyydelle Yathribista. Abu Bakr kokosi kiireesti toisen armeijan ja nimitti Alin, Zubairin ja Talhan komentajiksi. He onnistuivat pitämään raivokkaat heimot loitolla kunnes Osama palasi Syyrian retkeltään. Silloin Abu Bakr yhdisti armeijat ja nimitti Khalidin komentajaksi. Khalid, joka tultaisiin tuntemaan nimellä "Allahin miekka", jonka nimen hän sai massamurhaajan maineensa vuoksi, iski vihamieliset heimot takaisin ja saavutti lopulta yhden kapinallisten päälinnoituksista Yamaman linnoitetussa kaupungissa itäisessä keski-Arabiassa. Viikon piirityksen jälkeen Yamama kukistui. Samoihin aikoihin Abu Bakr lähetti pienempiä sotajoukkoja kukistamaan kapinoita, joita sikisi Jemenissä ja muualla Arabiassa. Vaikka kapinalliset aluksi kontrolloivat suurinta osaa Arabiaa, he eivät kyenneet muodostamaan yhtenäistä rintamaa, ja ensimmäisen hallitusvuotensa loppuun mennessä Abu Bakr sai kapinan kukistettua. Hän eli enää yhden vuoden, mutta sen vuoden aikana alkoi laajentuminen Muhammadin valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Yamamassa tukikohtaansa pitävä Khalid lähti kuusi kuukautta kestäneelle sotaretkelle länsi-Irakiin ja hän voitti persialaiset ja heidän kristityt arabiliittolaisensa lukuisissa yhteenotoissa. Ne olivat verisiä taisteluita. Jos kirjallisuuteen on uskomista, kolmekymmentätuhatta persialaista ja kristittyä arabialaista sotilasta tapettiin yhdessä taistelussa, seitsemänkymmentätuhatta toisessa. Jälkimmäisessä tuhansia sotavankeja vietiin joen rannalle, missä heidät mestattiin. Heidän ruumiinsa heitettiin jokeen, joka virtasi punaisena kolme päivää. Irakista Khalid käänsi raivoisan miekkansa Syyriaan ja jätti jälkeensä kuolleita Irakin rajalta Damaskokseen. Hän ryösti kaikki valloittamansa alueet ja Abu Bakrin riemuksi valtavat omaisuudet virtasivat uuden valtakunnan pääkaupunkiin Yathribiin, jota kutsuttiin nyt Medinaksi, Profeetan kaupungiksi.
Abu Bakr kuoli elokuussa 634, kun Khalid oli Damaskoksen porteilla. Hänen seuraajansa oli Umar, joka salamurhattiin marraskuussa 644. Hänen seuraajansa oli puolestaan Uthman, joka salamurhattiin kesäkuussa 656 ja hänen seuraajansa Ali, joka salamurhattiin tammikuussa 661. Näiden kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana he valloittivat Syyrian, Egyptin ja Persian ja joko pakkokäännyttivät valloittamansa kansat tai määräsivät heidät maksamaan alamaisveroa. Idässä heidän armeijansa etenivät nykyisen Pakistanin alueelle ja Mustanmeren rannoille. Lännessä he taistelivat tiensä nykyiseen Tunisiaan. Valtavat rikkaudet virtasivat valloitetuilta alueilta Arabiaan.
Muhammadin luomat armeijat olivat voitokkaita hänen kehittämänsä maagisen motivointikeksinnön vuoksi, joka lupasi uskovaisille rajatonta seksiä Paratiisissa, jos he saisivat surmansa taistelussa, ja maallisia rikkauksia, mikäli he selviäisivät hengissä. Zubair, Talha, Abdul Rahman ja muut olivatkin kuollessaan sen ajan miljardöörejä.
Jos valloitussodat olivat raivokkaita, niin oli sitä myös sisäinen valtakamppailu. Sisällisota vallanperimyksen ja uskonnon kontrollin vuoksi johti lopulta jakautumiseen sunni- ja shiia-haaroihin, ja ryhmien väliset vihamielisyydet ovat jatkuneet aina meidän päiviimme saakka.
Muhammad oli sairaalloinen nero, epileptinen kaunopuheinen psykopaatti, joka uskoi Jumalan puhuvan hänelle, myrkyllinen sekoitus, joka muutti hänet ajan myötä massamurhaajaksi ja hirmuhallitsijaksi, joka edisti hänen itsensä ympärille punottua harhaista kulttiaan. Häntä ajoi eteenpäin hänen vakaumuksensa erityisestä tehtävästä, joka oli seurausta hänen epileptisistä kokemuksistaan. Hän oli suvaitsematon kaikkia niitä kohtaan, jotka vastustivat häntä, ja hän aloitti loppumattoman sodan heitä vastaan. Se mitä hän kutsui Jumalalle alistumiseksi, oli tosiasiassa alistumista hänen tahtoonsa, sillä hän oli itse keksinyt ajatuksen Jumalasta, joka vaatii alistumista. Hän jakoi maailman maahan, joka jo oli valloitettu ja maahan, joka tulisi vielä valloittaa, maahan, joka jo alistui hänen harhakuvitelmalleen itsestään ja maahan, joka pitäisi vielä alistaa sille. Hänen seuraajansa jatkoivat siitä mihin hän jäi. Se mikä alkoi veripisaroilla Mekassa, kun Sad Waqqas löi jotakuta päähän kamelin leukaluulla, kasvoi punaiseksi joeksi, joka on virrannut jo 1400 vuotta.
Muhammadin sairas perintö jatkaa hellittämättä ja uhkaa tuhota tämän päivän maailman.