Siirry pääsisältöön

Jumalan armo maailman kansoille


Olemme lähettäneet sinut, oi Muhammed,vain armoksi maailman kansoille. (Koraani 21:107)


Ne "monet edut", jotka Muhammad oli luvannut pettyneille seuraajilleen Hudaibiyyassa, oli Khaibarin juutalaisten varallisuus. Rauhansopimus oli poistanut mekkalaisten uhan, mikä mahdollisti Muhammadille hyökkäyksen Khaibarin juutalaisia vastaan ja näiden omaisuuden ryöstämisen, aivan samoin kuin oli tehty Yathribin juutalaisille. Muhammad ei kertonut suunnitelmistaan kenellekään moneen kuukauteen, mutta eräänä päivänä hän määräsi Hudaibiyyassa mukana olleet aseisiin. Kun ihmiset kuulivat, että kohteena oli Khaibar, monet muutkin ilmoittautuivat halukkaiksi lähtemään sotaretkelle, mutta Muhammad ei kelpuuttanut mukaan muita kuin ne, jotka olivat osallistuneet pyhiinvaellukselle. Hän syytti vapaaehtoisia siitä, että he halusivat mukaan vain sotasaaliin toivossa eivätkä hänen uskontonsa levittämisen vuoksi. He voisivat liittyä mukaan hyvän asian puolesta. Sotasaalista he eivät saisi. Tällä tavalla hän antoi heille opetuksen, mutta sotasaaliin epäämisen vuoksi hän sai kokoon vain suhteellisen pienen sotajoukon, noin tuhatviisisataa miestä.

Khaibarin keidas oli yksi läntisen Arabian vauraimmista alueista. Se oli kapea, kiemurteleva ja hedelmällinen laakso muinaisten laavakenttien välissä. Sitä sanottiin Hijazin taatelitilaksi ja se oli kuuluisa myös vihanneksista, viljasta, silkkivaatteista, metallityökaluista ja sotatarvikkeista. Puolenkymmentä sukulaisuuden ja uskonnon yhdistämää klaania asui linnoituksissa ja ympäröivissä kylissä, joilla kullakin oli omat viljelyksensä ja peltonsa. Joillakin viljelyksillä oli teolliset mittasuhteet: yhdessä kerrottiin olevan neljäkymmentätuhatta taatelipalmua, toisessa kaksitoistatuhatta. Tällainen tuotanto ja sen aikaansaama kauppa ulkomaailman kanssa mahdollistivat Khaibarin juutalaisille elintason, jota vähemmän yritteliäät kansat kadehtivat.

Sotasaaliin lisäksi Muhammadin motiivina hyökätä Khaibariin oli hänen profeetan kunniansa. Kuten Yathribin juutalaiset, myös Khaibarin juutalaiset kieltäytyivät omaksumasta hänen uskontoaan ja ottamasta häntä uskonnolliseksi johtajakseen. Sen sijaan he juonittelivat häntä vastaan. Useammin kuin kerran hän oli saanut tietoonsa, että Khaibarin juutalaiset olivat luvanneet ghatafaneille osuuden sadostaan palkkioksi avusta häntä vastaan. Hän tulkitsi tämän todisteeksi salaliitosta hyökätä häntä vastaan, mutta juutalaiset näyttäväisivät olleen enemmänkin aikeissa puolustautua kuin hyökätä. Muhammadin sotavoimien kasvaessa khaibarilaiset etsivät monilukuisemmista ghatafaneista liittolaista puolustamaan keidasta hyökkääjää vastaan. Niinpä kun huhut Muhammadin aikeista hyökätä saavuttivat Khaibarin, Kinana, eräs Nadir-heimon johtajista, jotka olivat asettuneet Khaibariin, kun heidät oli karkoitettu Yathribista, kiirehti tapaamaan ghatafanien johtajia tarkoituksenaan saada heiltä sotilaallista apua.

Muhammad pyrki yllätyshyökkäykseen ja suoritti pikamarssin pohjoiseen taittamalla Yathribin ja Khaibarin välin vain kolmessa päivässä. Hän lähetti edeltä miehiä levittämään huhua, että armeija aikoi hyökätä suojattomia ghatafanien leirejä vastaan aavikkotasangoilla, jotka alkoivat heti laavakenttien jälkeen. Harhautus onnistui. Ghatafanien vahvistukset olivat jo saapuneet Khaibariin tai olivat vielä matkalla, mutta he kiirehtivät takaisin kuultuaan, että heidän oma kansansa oli vaarassa. Lähestyessään Khaibaria Muhammad sijoitti pari sataa ratsumiestä strategisiin vuorisoliin tukkimaan ghatafanien tien mikäli he palaisivat takaisin ja varmisti näin selustansa.

Leiri oli noin kymmenen kilometriä Khaibarista ja se toimi ensimmäisen hyökkäyksen tukikohtana. Hyökkäys alkoi aamun koitteessa. Pimeyden turvin joukot siirtyivät laavakentän reunojen kallioille, mistä oli näkymä Khaibariin. Seuraten periaatettaan Muhammad odotti ensin, josko kuulisi rukouskutsun, aina musiikkia hänen korvilleen, ennen kuin aloitti hyökkäyksen. Voi vaikuttaa järjettömältä, että hän odotti kuulevansa rukouskutsun juutalaisten yhteisöstä, joka oli hänen perivihollisensa, mutta se oli käytäntö, jonka hän oli säätänyt: kaikki mitä hän teki, oli sunnaa, esikuvallista toimintaa, joka edisti "Allahin" asiaa. Uskovaisten tuli noudattaa hänen Koraaninsa määräyksiä, mutta myös hänen sunnaansa. Siksi hän toimi tälläkin kertaa samalla tavalla ja odotti rukouskutsua, vaikka tiesi, ettei sitä kuulu. Kerrotaan, että hän rukoili odotellessaan ja pyysi Allahia antamaan hänelle Khaibarin "hyvän", tarkoittaen sotasaalista ja vankeja. Rukouksen loppusanat ovat oppikirjaesimerkki psykologisesta projektiosta: "Ja me etsimme Sinun suojelustasi sen pahuudelta ja sen asukkaiden pahuudelta ja kaikelta pahuudelta, mitä siellä on!"

Juutalaisilla oli lukuisia linnoituksia, jotka olivat kolmessa suuremmassa ryppäässä kattaen koko laakson, kivirakennelmat pilkistivät vehmaiden viljelysten välistä. Suurimpien klaanien linnoitukset oli rakennettu laavakenttien huipuille tai laaksojen korkeimmille paikoille. Vaikuttavin niistä oli rakennettu kukkulan huipulle ja se kohosi yli kolmekymmentä metriä puiden latvojen yläpuolelle. Siellä oli myös salainen lähde, jonka vesi johdettiin kallioon louhittua tunnelia pitkin linnoitukseen. Juutalaiset nousivat ylös aikaisin aamulla, ja kun aamu valkeni, hyökkääjät näkivät heidän jättävän asumustensa turvan pidellen käsissään kuokkia, lapioita ja muita maataloustyökaluja matkalla päivän töihin. Juutalaiset odottivat hyökkäystä, mutta eivät arvanneet, että se oli jo käsillä. Muhammad antoi hyökkäysmerkin huutamalla "Allahu Akbar! Jumala on suurin! Khaibar on tuhon oma!" Ratsastaen hevosilla ja nopeilla kameleilla he rynnäköivät laaksoon huutaen "Oi valloittajat, tappakaa, tappakaa!" Joka puolella juutalaiset antoivat varoituksen: "Muhammad tulee! Muhammad tulee!"

Sen sijaan, että olisivat koonneet armeijansa yhteiseen hyökkäykseen Muhammadia vastaan, juutalaiset suojautuivat linnoituksiinsa toivoen kestävänsä hyökkäyksen. Linnoituksissa oli ruokaa, vettä ja aseita. Tämä puolustusstrategia osoittautui virheeksi, sillä Muhammad valloitti yhden linnoituksen kerrallaan. Piiritys alkoi ensimmäisten linnoitusten ryppäästä nimeltään Nata, jonka päälinnoitus kuului juutalaiselle sotilaalle Marhabille. Muhammad piiritti Marhabin linnaa yli viikon, mutta ei onnistunut murtamaan sen vahvaa pääporttia. Iltaisin Muhammadin joukot palasivat selustassa olevan leirinsä turviin peläten yöllisiä hyökkäyksiä, jos he jäisivät laaksoon. Ensimmäisten viiden päivän ajan Muhammad oli migreenin kourissa ja joutui makailemaan leirissä. Hän vaihtoi päälliköitä, mutta kukaan heistä ei onnitustunut tunkeutumaan Marhabin mahtavaan linnoitukseen, jonka muurit olivat korkeat ja vahvat, ja jota puolustivat urheat sotilaat haarniskoissaan. Kirjallisuudessa kerrotaan erilaisia versioita kaksintaistelusta, joka päättyi Marhabin kuolemaan. Toisessa versiossa Ali otti haasteen vastaan ja voitti vastustajansa hurjalla iskulla, joka lävisti Marhabin kypärän. Toisessa taas Maslama pyysi Muhammadilta lupaa taistella Marhabia vastaan kostona kuolleesta veljestään. Hurjan miekkataistelun jälkeen Maslama leikkasi Marhabin toisen tai molemmat jalat irti ja jätti tämän vuotamaan kuiviin, mutta Ali tuli väliin, katkaisi vihollisen pään ja riisui tältä sitten haarniskan, mikä johti riitaan siitä kumpi oli oikeutettu sotasaaliiseen. Muhammad päätti asian Maslaman hyväksi. Kerrotaan, että Marhabin veljet tulivat sitten yksi kerrallaan kaksintaisteluun Muhammadin miesten kanssa ja heidät kaikki tapettiin.

Läpimurto tapahtui, kun eräs juutalainen joko loikkasi vihollisen puolelle tai vangittiin ja suostuteltiin yhteistyöhön. Muhammad sai tietää häneltä, että juutalaiset olivat kauhuissaan ja he olivat siirtäneet naiset ja lapset toiseen linnoitukseen kauempana laaksossa. Juutalainen kertoi Muhammadille linnoituksessa olevista piiritysaseista - katapultista ja muurinmurtajista, jotka oli katettu suojaten niiden kantajia nuolilta ja yläpuolelta heitetyiltä kiviltä. Hän myös tarjoutui näyttämään heille salaisen pääsytien linnoitukseen, mutta kirjallisuus antaa myös vaihtoehtoisen version, jossa hänen sallittiin palata linnoitukseen, ja hän avasi portin seuraavana päivänä. Useimmat juutalaisista puolustajista kiipesivät muurien yli ja pakenivat toisiin linnoituksiin. Ne, jotka vastustelivat, kukistettiin ja tapettiin. Toiset yrittivät piiloutua, mutta löydettäessä heidät pakotettiin polvistumaan ja mestattiin.

Marhabin linnan valloitus oli tärkeä voitto, sillä se antoi Muhammadille tukikohdan laaksossa. Hän siirsi leirinsä linnoitukseen, missä se oli turvassa vastahyökkäyksiltä. Hän miehensä kuitenkin valittivat, että kaiken näkemänsä vaivan jälkeen he eivät olleet saaneet paljon mitään saalista. Lisäksi heillä oli pulaa ruuasta. He olivat ottaneet Yathribista mukaansa ruokaa vain matkan tarpeiksi ja olivat olettaneet elävänsä sen jälkeen ryöstösaalilla. Marhabin linnoituksesta ei löytynyt juurikaan syötäväksi kelpaavaa ja nyt ruoka oli lopussa. Monet miehistä olivat syöneet viimeisen ateriansa päivää ennen linnoituksen valloittamista ja senkin he olivat saaneet vain erään soturin urhoollisuuden ansiosta. Muutama lammas oli päässyt ulos juutalaisten linnoituksesta, mutta ne olivat lähellä muureja ja nuolenkantaman päässä. Muhammad pyysi vapaaehtoisia sieppaamaan lampaan ja sanoi: "Kuka miehistä ruokkii meidät noilla lampailla?" Mies, joka tunnettiin hassusta kävelytyylistään, sanoi: "Minä teen sen, oi Jumalan lähettiläs!" Nuolia väistellen hän sieppasi uuhit molempiin kainaloihinsa ja juoksi takaisin omille linjoilleen silmät pullottaen ja pää taaksepäin kallellaan kuin pelästyneellä strutsilla. Muhammad oli vaikuttunut suorituksesta ja osoitti hänelle suosiotaan: "Oi Jumala, olkoon hän kauan ilonamme!", hän huudahti. Mutta kaksi lammasta tuhannelleviidellesadalle miehelle ei ollut kuin suupala jokaiselle, tuskin sitäkään. Epätoivoissaan jotkut miehistä ottivat kiinni muutamia aaseja ja teurastivat ne. Liha kypsyi jo padoissa ja miehet valmistautuivat ruokailemaan, kun Muhammad sai tietää asiasta. Hän julisti, että aasin lihan syöminen on kiellettyä. Sikojen tavoin aasien tiedettiin syövän lantaa ja ne olivat sen tähden epäpuhtaita. Hän antoi käskyn kaataa kaikki keittoastiat maahan. Vastahakoisesti nälkäiset taistelijat suostuivat.

Sinä päivänä Muhammad oli mainiolla tuulella ja hän antoi uusia määräyksiä. Jopa pahempi kuin aasin lihan kieltäminen oli seksin kieltäminen vangittujen naisten kanssa heti vangitsemisen jälkeen. Se oli kova käsky, sillä tällainen seksi kuului luontaisetuihin ja oli yhtä hyvä kannustin taisteluun kuin sotasaalis. Se ei aikaisemmin ollut ollut ongelma Muhammadille. Vangittuja naisia oli aina voinut vapaasti raiskata, mutta nyt asia muuttui: Jumala ei pitänyt sitä hyvänä asiana. Muhammad seisoi Marhaban linnoituksen pihalla ja luetteli uusia määräyksiään aloittaen vangituista naisista: "Ei ole luvallista miehelle, joka uskoo Jumalaan ja viimeiseen päivään, sekoittaa siementään toisen miehen siemeneen." Hän selitti sen niin, että tyhminkin heistä ymmärtäisi: se tarkoitti, että on odotettava riittävän kauan, että voidaan todeta, ettei nainen ole raskaana aviomiehestään. Hänellä oli ensin oltava kuukautiset, mutta sen jälkeen he voisivat harrastaa seksiä hänen kanssaan niin paljon kuin haluaisivat. Jos hän sattuisi olemaan raskaana, ei häneen saisi koskea ennen kuin hän on synnyttänyt. Hän antoi myös säädöksen väliaikaisesta avioliitosta, huviliitoista, kuten niitä kutsuttiin, jotka olivat eräänlaisia yhden yön romansseja. Tämä käytäntö oli kehittynyt uskovaisten keskuudessa kiertämään määräystä avioliiton ulkopuolisesta seksistä, josta oli rangaistuksena ruoskiminen, jos tekijä oli naimaton, ja kuolemantuomio kivittämällä mikäli tekijä oli naimisissa.

Toiset määräykset koskivat sotasaaliista varastamista. Saaliista näpistelystä oli tullut vakava ongelma. Aikaisemmilla retkillä miehet olivat lainanneet tavaroita saaliskasoista ennen kuin ne oli jaettu laillisille omistajilleen. Uskovaiset saattoivat ottaa hevosen tai kamelin, ajaa sen väsyksiin ja sitten palauttaa sen. Tai he ottivat vaatteen ja palauttivat sen rikkinäisenä. Tai sitten he ottivat jotain eivätkä edes palauttaneet sitä. Muhammad kertoi heille, että Jumala ei pitänyt siitä. Vaikka hän itse ei saisi koskaan tietää, Jumala tietää kaiken, ja on mahdotonta salata sellaista Jumalalta. He eivät voisi salata edes ajatuksiaan Jumalalta, saati sitten pikku varkauksia sotasaaliista. Varkaita oli varoitettu: varastettu vaatekappale muuttuu tuleksi, jonka Jumala pukee varkaan ylle; varastetut jalkineet muuttuvat tulisiksi kengiksi, jotka polttavat kieroja jalkoja ikuisesti.

Aasin lihan keittoastioiden kaataminen maahan oli Muhammadilta nerokasta motivointia. Nälkäiset sotilaat olivat raivokkaita taistelijoita, erityisesti, koska seuraavassa linnoituksessa kerrottiin olevan runsaasti ruokatarpeita. Juutalainen loikkari oli kertonut Muhammadille, että yksi Natan linnoituksista kuului Sab-nimiselle juutalaiselle, joka oli yksi laakson rikkaimmista. Seuraavana päivänä Muhammadin miehet mursivat Marhabin linnoituksesta saaduilla muurinmurtajilla portit ja ryntäsivät linnoitukseen. Kuten oli käynyt Marhabin linnan valtauksessa, nytkin suurin osa juutalaisten sotilaista pakeni muurien yli, ja ne jotka jäivät kiinni, tapettiin. Armeija juhli linnasta löydetyllä ruualla. Siellä oli myös valtavia viiniruukkuja. Muhammad määräsi ruukut kaadettavaksi maahan tai rikottaviksi, muttä eräs uskovainen - häntä kutsuttiin Alkoholisti-Abdullahiksi - ei voinut vastustaa kiusausta ja joi itsensä sikahumalaan. Muhammad löi häntä sandaalillaan ja antoi sitten miesten hakata häntä lisää, mutta Abdullah oli niin juovuksissa, ettei tuntenut mitään. Abdullah istui jalat ristissä muiden seurassa typerästi hymyillen, kun ruoka tuotiin, ja miehet katselivat syödessään kuinka hän huojui puolelta toiselle.

Viimeistä Natan merkittävistä linnoituksista kutsuttiin nimellä Zubairin linna, joka oli rakennettu kivisen mäen päälle, korkealle viljelysten yläpuolelle, ja sen valloittaminen vaikutti mahdottomalta. Monet kukistettujen linnoitusten sotilaista olivat paenneet Zubairin linnaan. Linnan portille piti nousta lähes pystysuoraa rinnettä, joka teki piirityskoneiden käytön mahdottomaksi. Salainen tunneli toi sinne lähdevettä, joka kertyi vuoren sisälle luolaan. Petturi nimeltä Gazzal opasti Muhammadin tunneliin ja Muhammad ohjasi veden toiseen suuntaan. Vaikka ruokatarvikkeita oli runsaasti, ei korkealle kohoavan linnan väki kestäisi kauaa ilman vettä. Piirityksen kestettyä kolme päivää jotkut juutalaisten sotureista tulivat ulos linnasta taistelemaan Muhammadin miesten kanssa. Kymmenen juutalaista surmattiin. Kyseessä oli harhautus. Taistelun aikana loput sotilaat pakenivat seuraavalle merkittävälle viljelysalueelle, joka tunnettiin nimellä Shiqq.

Viimeisteltyään Natan alueen Muhammad marssitti armeijansa Shiqqiin ja alkoi piirittää sen tärkeimpiä linnoituksia. Ensimmäinen linnoitus kukistettiin muutamassa päivässä. Ensin Muhammadin miehet ja juutalaiset kävivät kaksintaisteluita ja lopulta Muhammadin joukot murtautuivat linnan raskaan portin läpi. Linnasta löytyi runsain mitoin ruokaa ja karjaa. Useimmat juutalaisten sotilaat pääsivät turvaan Nizarin linnaan, joka oli laakson suurimpia linnoituksia. Ulkomuuri ympäröi linnaa, ja sitä pidettiin niin vahvana, että juutalaiset olivat tuoneet sinne turvaan tuhansia naisia ja lapsia. Sitä puolustivat miehet, jotka olivat paenneet valloitetuista linnoituksista. Muhammad pommitti muureja Marhabin linnasta saaliiksi saaduilla katapulteilla. Ne olivat kömpelöitä laitteita ja niillä oli vaikeaa tähdätä, mutta ne pystyivät ampumaan raskaita kiviä. Herkeämättömän pommituksen jälkeen yksi muureista sortui ja Muhammadin joukot ottivat linnan haltuunsa. Yksi vangituista oli Safiya, Nadirin päällikön Kinanan seitsemäntoista vuotias vaimo ja Quraizan juutalaisten mukana viisitoista kuukautta aiemmin mestatun rabbi Huyayy Akhtabin tytär. Kinana oli Muhammadin kuukausia aikaisemmin salamurhaaman juutalaisen johtomiehen Abu Rafin veljenpoika. Kinana oli lähettänyt vaimonsa muiden naisten ja lasten kanssa linnoitukseen ajatellen heidän olevan siellä turvassa.

Kukistettuaan loputkin Shiqqin vastarintapesäkkeet Muhammad marssi Khaibarin viimeiselle alueelle Katibaan, missä sijaitsivat Nadirin linna ja kaksi muuta linnoitusta. Vahvin niistä oli Qamus, joka oli kuulunut Kinanan suvulle sukupolvien ajan, samoin kuin Yathribin omaisuus, jonka Muhammad oli takavarikoinut kolme vuotta aikaisemmin. Kun Kinana sai tietää, että Muhammad lähestyi Katibaa, Kinana järjesti sotilaansa linjaan linnoituksen eteen aikomuksenaan taistella siinä Muhammadin armeijaa vastaan, mutta nähtyään joukkojen lukumäärän hän vetäytyi linnoitukseen ja ampui nuolisateen hyökkääjien päälle. Piiritys päättyi, kun Muhammad toi katapultin asemiin linnan eteen. Koska kaksi kolmasosaa Khaibarista oli jo Muhammadin hallussa, Kinana päätti, että vastarinta oli turhaa ja lähetti Muhammadille sanan, että halusi neuvotella rauhasta. Saatuaan Muhammadilta turvatakuut hän aloitti neuvottelut Muhammadin kanssa ja he päätyivät samanlaiseen sopimukseen kuin kolme vuotta aikaisemmin, kun nadirit karkoitettiin Yathribista. Muhammad säästäisi heidän henkensä ja he luovuttaisivat aseensa, linnoituksensa ja viljelyksensä, mutta tällä kertaa heidän tulisi sen lisäksi luovuttaa myös kulta, hopea ja korut. He voisivat lähteä Khaibarista ja pakata mukaansa sen verran henkilökohtaista omaisuuttaan kuin saisivat kameliensa selkään, mutta ei enempää. Myös kaksi muuta Katiban linnaa antautui samoin ehdoin. Kohta kaikki Khaibarin juutalaiset tahtoivat saman kohtelun.

Juutalaisten valtavan omaisuuden takavarikointi aloitettiin aseista. Yksin Kinanan linnasta löydettiin satoja rengaspanssareita, neljäsataa miekkaa, tuhat keihästä ja viisisataa jousipyssyä nuolikoteloineen, mutta hopeaa ja kultaa, jota heimolla tiedettiin olevan, ei löydetty mistään. Kinana oli varautunut maasta karkoitukseen piilottamalla heimon aarteet Qamusin linnan vanhan osan raunioihin toivoen saavansa alkupääomaa uuteen alkuun muualla. Hän kätki arvotavarat Shiqqin piirityksen aikana uskoen olevan vain ajan kysymys ennen kuin Katibakin joutuisi antautumaan Muhammadille.

Kätkeminen koitui Kinanan kohtaloksi, sillä Muhammad tiesi aartesta etukäteen. Nadirit olivat esitelleet julkisesti kultaansa, hopeaansa ja korujaan, kun hän ajoi heidät pois Yathribista, mutta niiden olemassaolo tiedettiin ennestäänkin, sillä nadirit tapasivat lainata niitä varakkaille mekkalaisille häihin ja muihin tilaisuuksiin. Muhammad vaati Kinanaa paljastamaan aarteen kätköpaikan, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut sitä enää. Hän sanoi Muhammadille myyneensä kaiken ostaakseen aseita ja tarvikkeita. "Me säästimme sitä juuri tällaista päivää varten. Kaikki on mennyt sotaan ja sotilaiden varusteisiin." Muhammad varoitti häntä valehtelemasta: "Kai ymmärrät, että jos löydämme aarteen, niin minä tapan sinut?"

Kerrotaan, että Muhammad sai lopulta tietää, mihin osa aarteesta oli kätketty kuulustelemalla Kinanan serkkua Thalabaa, joka oli salamurhatun Abu Rafin poika. Tämä paljasti, että Kinana oli nähty yöllä Qamusin linnan raunioiden lähistöllä. Muhammad lähetti serkkunsa Zubairin Thalaban kanssa raunioille ja he palasivat mukanaan iso nahkasäkki täynnä ranne- ja nilkkarenkaita, kaulakoruja, kultaisia korvarenkaita ja muita kalliita koruja.

Muhammad vaati tietää mihin vielä arvokkaammat maljat, tarjottimet ja muut kultaiset ja hopeaiset tavarat oli kätketty. Kun Kinana kieltäytyi puhumasta, Muhammad käski Zubairin kiduttaa häntä. Kirjallisuuden mukaan Zubair joko poltti Kinanan rintaa tulikuumalla raudalla, tai hän teki tulen tämän rinnan päälle ja antoi sen palaa kunnes nadirien johtaja oli vähällä kuolla. Ottaen huomioon Muhammadin kiinnostuksen kulta- ja hopea-astioihin, on todennäköistä, että hän itse kuulusteli Kinanaa. Kinana ei kidutuksesta huolimatta paljastanut aarteen kätköpaikkaa. Muhammad antoi hänet Maslaman käsiin, joka vei hänet taateliviljelyksen reunalle ja leikkasi hänen päänsä irti kostona veljensä Mahmudin kuolemasta Natan taistelussa. Kinanan veljet jakoivat saman kohtalon, heitä kidutettiin, kuulusteltiin ja sitten mestattiin. Ruumiit ja irtileikatut päät jätettiin nadirien taateliviljelysten läpi kulkevan polun viereen.

Mestaamisten jälkeen Khaibarin vangit kerättiin yhteen ja Muhammad antoi miestensä valita itselleen naiset. Dihya Kalbi, komea Alistuja ja enkeli Gabrielin kaksoisolento, kiiruhti Muhammadin luo pyytämään, että saisi valita ensimmäisenä Nizarin linnan naisista, ja Muhammad antoi hänelle luvan. Hän valitsi Kinanan vaimon Safiyan. Kun hänen valintansa huomattiin, eräs uskovainen meni Muhammadin luo ja sanoi, että Dihyan valitsema nuori nainen oli niin kaunis, että hän sopisi paremmin Muhammadille kuin Dihyalle. Muhammad halusi nähdä naisen: "Tulkoon tänne ja ottakoon naisen mukaansa." Kun Muhammad näki Safiyan, hän sanoi Dihyalle: "Ota itsellesi joku toinen orjatyttö vankien joukosta."

Kerrotaan että Bilal, vapautettu orja, joka toimi rukoukseen kutsujana, johdatti Safiyan Muhammadin luo Shiqqin linnasta ja vei hänet tahallaan sitä polkua, jonka varrella Kinanan ja hänen veljiensä ruumiit makasivat, jotta Safiya näkisi, mitä heille on tehty. Safiyan seurassa oli hänen veljensä vaimo. Safiya oli turta näystä, mutta hänen kälynsä huusi, raastoi hiuksiaan ja raapi kasvojaan. Hän oli edelleen hysteerinen kun he saapuivat Muhammadin eteen. Muhammadin aivot eivät kestäneet kirkunaa ja hän huusi: "Viekää tämä paholainen pois!" Hän moitti Bilalia tunteettomuudesta antaa naisten nähdä mitä oli jäljellä miehistä, jotka oli juuri teurastanut. "Eikö sinulla, Bilal, ole lainkaan myötätuntoa, kun tuot naiset heidän kuolleiden miestensä ohitse?" Bilal vastasi: "Oi Jumalan lähettiläs, ajattelin, että et suuttuisi siitä. Halusin hänen näkevän väkensä kohtalon."

Muhammad oli ystävällinen Safiyalle ja antoi vartioida häntä kunnes olivat lähdössä takaisin Yathribiin. Kerrotaan, että Muhammad kosi Safiyaa juuri ennen kuin he lähtivät Khaibarista. Hän antoi naiselle vaihtoehdoiksi ottaa hänen uskontonsa ja naida hänet, tai hän voisi pitää uskontonsa, mutta olisi hänen orjansa - jalkavaimonsa. Mikäli hän valitsisi ensimmäisen vaihtoehdon, saisi hän myötäjäisiksi vapautensa. Tarina kertoo, että Safiya päätti ottaa Muhammadin uskonnon.

Ennen armeijan lähtöä Khaibarista Muhammadin sotilaat aprikoivat, mitkä mahtoivat olla hänen suunnitelmansa kauniin nuoren naisen suhteen. Se oli varuskunnan puheenaihe. Ottaisiko hän tämän vaimokseen? Muhammad ei koskaan kertonut suunnitelmistaan, mutta he tietäisivät asian laidan, mikäli hän hunnuttaisi naisen. Se olisi merkki siitä, että avioliittoa valmistellaan. Kun armeija oli lähdössä matkaan, miehet katselivat tarkkaavaisina, kun Muhammad auttoi Safiyan kamelinsa selkään. Hän polvistui ritarillisesti, niin että nainen saattoi käyttää hänen reittään askelmana kahden istuttavaan satulaan. Kun nainen oli ratsailla, Muhammad heitti viitan hänen päälleen. Se oli merkki. Viitta oli huntu! Uutiset avioliitosta kiirivät miesten keskuuteen, ja sotilaat iskivät silmää toisilleen ja hymyilivät.

Sääntöjen pikkutarkkana noudattajana Muhammadin täytyi totella omaa käskyään ja odottaa määräaika ennen kuin makasi Safiyan kanssa, jottei tämä olisi ennestään raskaana, mutta hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Safiyan kuukautiset alkoivat ennen Khaibarista lähtöä ja loppuivat matkan aikana. Avioliitto solmittiin lepotauolla Khaibarin ja Yathribin puolessa välissä. Muhammadin täti Safiya oli yksi naisista, jotka olivat seuranneet Muhammadia Khaibariin, ja liittyi nyt muihin naisiin, kun he valmistelivat morsiamen häitä varten. Morsian kylvetettiin, voideltiin tuoksuvalla öljyllä ja puettiin Khaibarista tuotuun pukuun. Häätilaisuus oli vaatimaton: taateleita, lihapataa, voita ja muita ruokia tarjoiltiin maahan levitettyjen nahkojen päällä. Ensimmäiset vieraat olivat Muhammadin lähipiiriin kuuluvat miehet, kuten Ali, Abu Bakr, Umar ja Uthman. Kun he olivat syöneet, tulivat toiset aterialle. Muhammad vietti yön Safiyan kanssa teltassaan. Abu Ayyub, mies joka majoitti Muhammadia Yathribissa sillä aikaa kun tämän moskeija oli rakenteilla, vartioi oma-aloitteisesti teltan ulkopuolella koko yön miekalla aseistautuneena. Aamulla Muhammad ihmetteli nähdessään hänet ja kysyi mikä tällä oli hätänä, mutta Abu Ayyub selitti: "Pelkäsin puolestanne tuon nuoren naisen tähden. Te olitte tappaneet hänen isänsä, aviomiehensä, ja monia hänen sukulaisiaan, ja vielä hetki sitten hän oli vääräuskoinen. Olin todella peloissani siitä, mitä hän tekisi Teille."

Kirjallisuudessa Safiya näyttäytyy ulospäin välinpitämättömänä sukunsa kohtalosta, koska hän otti Muhammadin uskonnon sen jälkeen, kun tämä oli surmannut heidät ja ryöstänyt heidän maansa ja omaisuutensa, mutta muhammettilainen kirjallisuus ei olekaan kuuluisa psykologisesta realismistaan. Todellisessa elämässä hänen on täytynyt olla vakavasti traumatisoitunut; hänen on täytynyt tukahduttaa tunteensa suojellakseen itseään tapahtuneilta kauheuksilta. Hänen on täytynyt olla shokissa nähtyään mitä oli tehty hänen aviomiehelleen ja perheenjäsenilleen. Hän ei ollut ehtinyt edes aloittaa suremista ennen kuin heidän murhaajansa jo otti hänet seksiorjakseen, mies, joka oli häntä neljäkymmentä vuotta vanhempi ja halusi omistaa hänet vain hänen nuoruutensa ja kauneutensa tähden. Se oli sama mies, joka oli kolme vuotta aikaisemmin ajanut hänet ja hänen heimonsa maanpakoon Yathribista ja mestannut seuraavana vuonna hänen isänsä Huyyab Akhtabin Quraizan juutalaisten massamurhan aikana. Turtana ja ilottomana hän olisi suostunut mihin tahansa vaarallisen vangitsijansa pyyntöön.

Paljon myöhemmin - kun Muhammad oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa - hän tunnusti todelliset tunteensa. Hän kertoi varhaisille perimätiedon kerääjille: "Vihasin Jumalan lähettilästä syvästi, sillä hän oli tappanut isäni ja aviomieheni." Hän jatkoi, että Muhammad pyrki selittelemään käytöstään hänelle. Hänen isänsä oli "kiihottanut" arabit häntä vastaan ja oli osaltaan vastuussa liittoutuneiden hyökkäyksestä Yathribiin. Hän oli saanut ansionsa mukaan. Kirjallisuus ei kerro osoittiko Safiya Muhammadille, että hänen isänsä oli usuttanut muita häntä vastaan, koska Muhammad oli ryöstänyt kaiken hänelle ja hänen Nadir-heimolleen kuuluneen Yahtribissa - pellot, viljelykset, linnoitukset ja aseet. Muhammadilla olisi ollut tähän valmis vastaus: Eikö hän tiennyt, että nadirit olivat juonitelleet häntä vastaan? Hän oli mennyt linnoitukseen asiassa koskien verirahaa ja kun hän oli seissyt portilla, he olivat aikoneet pudottaa muurilta painavan kiven hänen päälleen. Hänen isänsä oli ollut noiden juonittelijoiden päämies. Muhammad tiesi tämän ehdottoman varmasti, sillä enkeli Gabriel oli varoittanut häntä näiden pahoista aikeista. Tästä syystä hän ajoi nadirit maanpakoon ja takavarikoi heidän omaisuutensa: syy siihen oli heidän juonittelunsa. He hylkäsivät hänelle annetun Jumalan johdatuksen; he olivat kateellisia, koska profetia olikin annettu arabeille juutalaisten sijasta, ja niinpä he turvautuivat juonitteluun häntä vastaan. Safiy antoi hänen paasata. "Lopulta se kaikki hävisi mielestäni", hän sanoi.

Viralliset uhriluvut Khaibarin taistelusta ovat yhdeksänkymmentäkolme juutalaista ja viisitoista Muhammadin seuraajaa. Luultavasti laskuihin ei ole otettu kaikkia kuolleita, kuten antautumisen jälkeen mielivaltaisesti tapettuja vankeja tai Kinanan suvun teloitettuja miehiä.

Pian voiton jälkeen Muhammad oli vähällä joutua itse uhrien luetteloon. Tämä tapahtui päivällisellä, kun hänelle tarjottiin myrkytettyä lihaa. Voiton jälkeisessä huumassa hän ei voinut kuvitella, että kukaan uskaltaisi yrittää vahingoittaa häntä ja hyväksyi juutalaisen naisen tarjoaman ruuan - paahdettua lammasta, jonka tämä oli terästänyt myrkyllä. Nainen oli nimeltään Zainab ja hän oli Natan päällikön tytär ja veljentytär sille Marhabille, jonka linnan Muhammad valloitti ensimmäisenä. Hänen aviomiehensä oli Sallam Mishkam, eräs Nadir-heimon rabbi, joka tapasi väitellä Muhammadin kanssa teologisista kysymyksistä ensimmäisinä Yathribin vuosina, mutta oli myöhemmin avoimesti pilkannut tätä. Sallam tapettiin Marhabin linnan piirityksessä. Hän oli ottanut osaa puolustukseen, mutta oli sairastunut vakavasti, ja hänet tapettiin sairasvuoteelleen sen jälkeen, kun Muhammadin miehet ottivat linnan haltuunsa. Zainab oli menettänyt kaiken: isänsä, setänsä, veljensä ja aviomiehensä, ja päätti kostaa myrkyttämällä Muhammadin. Saatuaan eteensä valikoituja lihanpaloja Muhammad ja monet hänen miehistään kävivät toimeen, mutta Muhammad sylkäisi lihan ulos nielaisematta, ja varoitti: "Seis! Se on myrkytetty!" Vain Bishar al-Bara, jonka kerrotaan osallistuneen Kinanan veljen kidutukseen ja murhaan, oli ehtinyt nielaista lihaa. Bishar kuoli myrkkyyn. Sallamin leski raahattiin Muhammadin eteen. Hän myönsi lihan myrkyttämisen, mutta antoi ovelan selityksen: "Halusin saada tietää oletko sinä todellakin profeetta. Sillä jos olet, Jumala antaisi sinun tietää siitä. Ja jos olisit huijari, vapauttaisin ihmiset sinusta." Kirjallisuus on ristiriitainen naisen kohtalosta. Jotkut sanovat, että Muhammad säästi hänet, mutta toiset kertovat, että Muhammad määräsi hänen teloituksensa, joka pantiin toimeen joko mestaamalla tai ristiinnaulitsemalla.

Khaibarista saatu ryöstösaalis oli valtava, suurempi kuin kaikkien ryöstö- ja sotaretkien sotasaaliit yhteensä kuuden edeltävän vuoden ajalta. Muhammadilta kului enemmän aikaa saaliin jakamiseen kuin oli kulunut Khaibarin valloittamiseen. Kiinteän omaisuuden lisäksi jaettavaa riitti kuin runsaudensarvesta, mukaan lukien viimeisimmät sadot juutalaisten taateliviljelmiltä, erilaiset taateleista valmistetut tuotteet, öljy, hunaja ja ohra. Saaliiseen kuului suuria lammas- ja vuohikatraita sekä kameleita ja hevosia. Vielä oli suuret määrät kodin sisustustarvikkeita, joko paikan päällä valmistettuja tai tuontitavaraa; eri ammattiryhmien tarvekaluja, kuten sepän vasaroita ja alasimia ja palkeita; sametti-, silkki- ja puuvillakankaita; kokonaisia asevarastoja, miekkoja, keihäitä, haarniskoja, peitsiä, sotanuijia, kilpiä, jousipyssyjä, nuolikoteloita ja piirityskoneita. Lisäksi kasoittain kulta- ja hopeakolikoita, jalokivikoruja sekä kulta- ja hopea-astioita. Nähtyään mitä hän teki Kinanalle ja hänen perheelleen eivät juutalaiset rohjenneet kätkeä mitään Muhammadilta.

Muhammad yksinkertaisti saaliin jakoa suurpiirteisillä säännöillä. Koko Natan ja Shiqqin saalis kuului sotajoukoille; kaikki Katiban alueelta oli hänen. Hän jakoi Natan ja Shiqqin tuhanteenkahdeksaansataan osaan - yksi osa jokaiselle jalkamiehelle ja kolme jokaiselle ratsumiehelle. Hän nimitti virkailijan valvomaan saaliin jakoa.  Yksi virkamiehen tehtävistä oli arvioida ryöstösaaliin arvoa, kuten suuria huonekaluja, jotta ne voitaisiin huutokaupata. Oli helpompi jakaa rahaa kuin isoja tavaroita. Kun uutiset Khaibarin kukistumisesta levisivät, alkoi sinne tulvia kauppiaita tekemään tarjouksia. Eräästä uudesta käännynnäisestä, mekkalaisesta kauppiaasta Hajjaj Ilatista kerrotaan tarinaa, että hänkin halusi päästä apajille, mutta hänen rahansa olivat kiinni Mekassa, ja niinpä hän kiirehti perimään saataviaan velallisiltaan. Mekkalaiset janosivat tietoa Khaibarin tapahtumista. Tähän mennessä he tiesivät vain, että Muhammad piiritti sitä, ja he kannattivat juutalaisia. Monet olivat lyöneet vetoa lopputuloksesta. Hajjaj keksi ovelan suunnitelman, jolla hän saisi nopeasti perittyä saatavansa: saapuessaan Mekkaan hän julisti, että Muhammad oli kukistettu ja monet hänen miehistään olivat saaneet surmansa. Muhammad oli otettu vangiksi ja juutalaiset aikoivat luovuttaa hänet mekkalaisille. Hajjaj selitti, että hän tarvitsi rahat nopeasti, jotta voisi kiiruhtaa Khaibariin tekemään tarjouksen Muhammadin omaisuudesta. Mekkalaiset olivat niin iloissaan, että he tanssivat kaduilla ja hekumoivat siitä, mitä tekisivät Muhammadille, kunhan saisivat tämän käsiinsä. Juoni onnistui mainiosti. Hajjaj sai rahansa ja poistui kaupungista ennen kuin totuus selvisi mekkalaisille.

Käytännön syistä Muhammad päätti, että eloonjääneet juutalaiset saisivat jäädä torppareiksi. Aluksi hän oli halunnut ajaa heidät pois, kuten oli tehnyt Yathribin nadireille, mutta hän tiesi kokemuksesta, että näin suurten viljelysten vuoksi se olisi virhe. Uusien omistajiensa hoidossa Yathribin taatelilehdot tuottivat paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Hän oli jakanut viljelykset mekkalaisille seuraajilleen, mutta heillä ei ollut ennestään kokemusta puutarhan hoidosta tai monimutkaisista kastelujärjestelmistä, joita tarvittiin pitämään puut elossa ja hyvinvoivina. Juutalaisten puhdistus oli aiheuttanut pulan osaavasta työvoimasta, ja uudet omistajat olivat miehiä, jotka olivat tottuneet tienaamaan elantonsa ryöstelemällä ruumiillisen työn sijaan. Näissä olosuhteissa Muhammad teki Khaibarin juutalaisille tarjouksen, jonka mukaan he saisivat edelleen viljellä entisiä maitaan, mutta joutuisivat luovuttamaan puolet sadosta hänelle. Muhammad pidätti itsellään oikeuden karkottaa heidät milloin tahansa.

Katiban alueen satoarviot antavat kuvan juutalaisten tuotteliaisuudesta. Alue tuotti kahdeksantuhatta wasqia - kamelikuormaa - taateleita vuodessa, kamelikuorman painon ollessa noin kaksisataa kiloa. Se tekee tuhatkuusisataa tonnia taateleita vuodessa. Lisäksi mailta saatiin vuodessa kolmesataa kamelikuormaa ohraa. Muhammad antoi kaikille läheisille sukulaisilleen sekä hänelle uskollisina pysyneille mekkalaisille klaaninsa jäsenille elikorkona taateleita ja ohraa, jonka he saattoivat myydä tai antaa pois halunsa mukaan - joka vuosi elämänsä loppuun asti. Muhammadin vaimot saivat kukin kahdeksankymmentä wasqia taateleita ja kaksikymmentä ohraa. Lojalistit, kuten Abu Bakr, saivat kumpaakin lajia sata wasqia. Muhammadin uskollinen täti Safiya sai neljäkymmentä kamelikuormaa taateleita. Outoa kyllä, myös Osama, Muhammadin hylkäämän adoptiopojan Zaidin poika, sai sataviisikymmentä wasqia taateleita, mutta isänsä ei saanut mitään. Loput Muhammad käytti oman mielensä mukaan. Osalla ruokittiin uusia käännynnäisiä ja vähemmän onnekkaita seuraajia. Lopuilla hankittiin varoja sodankäyntiin.

Vaurautta virtasi vielä lisää, kun Fadak, toinen juutalainen keidas noin päivämatkan päässä Khaibarista koilliseen antautui ilman taistelua. Se oli samanlainen kuin Khaibar, vain pienempi, linnoituksineen, taateliviljelmineen ja peltoineen kahdessa matalassa laaksossa laavakenttien keskellä. Kun Fadakin johtomiehet saivat tietää Khaibarin antautumisen ehdoista, he lähettivät Muhammadille sanan, ettei tämän tarvitse hyökätä - he antautuisivat samanlaisella torpparisopimuksella. Koska Fadak valloitettiin ilman taistelua, Muhammad otti sen kokonaan itselleen, ja siitä lähtien se luovutti hänelle puolet sadostaan. Hän käytti saadut tulot hevosiin ja aseisiin kasvattaakseen armeijaansa ja laajentaakseen valtakuntaansa.

Paluumatkalla Yathribiin Muhammad kiersi luoteeseen hyökätäkseen Wadi al-Quran keitaalle, laaksoon jonne hän oli aikaisemminkin hyökkäillyt. Hän lähetti edeltä sanan, että jos juutalaiset kääntyisivät, hän säästäisi heidän henkensä ja sallisi heidän elellä laaksossa, mutta he hylkäsivät tarjouksen. Laaksossa oli kyliä, joilla ei ollut turvanaan linnoituksia kuten Khaibarilla ja Fadakilla. Se oli helppo voitto Muhammadin harjaantuneille sotilaille. Juutalaiset taistelivat urhoollisesti: kymmenkunta urhoa astui esiin rivistöstä taistellakseen Muhammadin sotureiden kanssa, mutta heidät kaikki surmattiin. Juutalaiset antautuivat ennen iltaa ja Muhammad vietti neljä päivää ryöstäen kaiken, minkä irti sai. Khaibarin ja Fadakin tavoin Muhammad jätti juutalaiset työskentelemään torppareina.

Valloituksen jälkeen Khaibarin juutalaiset työskentelivät surkeina esi-isiensä viljelyksillä, joita nämä olivat hoitaneet vuosisatoja. He luovuttivat puolet työnsä hedelmistä Muhammadille katkerina siitä, että olivat maaorjina omilla maillaan. Linnat, puutarhat ja pellot kuuluivat nyt Muhammadin eliitille, joka teki toisinaan ylhäisiä vierailuja tarkastaakseen, että asioita hoidettiin heidän mielensä mukaan. He olivat käveleviä maalitauluja. Eräällä tällaisella vierailulla Muhammadin mies lähti yksin kävelylle eikä häntä nähty enää ennen kuin hänen ruumiinsa löydettiin läheisestä kaivosta. Juutalaiset kielsivät tappaneensa hänet. Muhammad päätyi maksamaan kuolleen omaisille verirahan, mutta vaati hyvityksen juutalaisilta.

Hän laati salaisesti juonen rangaistaakseen juutalaisia ja estääkseen enemmät murhat. Hän lähetti kolmekymmentä miestä houkuttelemaan erään huomattavan juutalaisen Yathribiin komentajanaan Abdullah Rawaha, joka valvoi vuosittain sadonkorjuuta, ja neuvottelemaan muka sopimuksesta, joka antaisi muodollisen päätäntävallan juutalaisille. Juutalaisen nimi oli Yusayr Razim, joka oli ollut yksi juutalaisten sotilaskomentajista ennen Khaibarin kukistumista. Muhammad teki selväksi Rawahalle, ettei tahtonut Yusayrin pääsevän Yathribiin, hänet oli siis surmattava matkalla. Rawaha suostutteli Yusayrin tapaamaan Muhammadia Yathribiin. Vaikka toiset juutalaiset varoittivat häntä luottamasta Muhammadiin, Yusayr lähti matkaan kamelillaan seuranaan kolmekymmentä Khaibarin juutalaista - yksi jokaista Rawahan miestä kohden. Valloituksen jälkeen juutalaiset oli riisuttu täydellisesti aseista, joten kenelläkään heistä ei ollut asetta, mutta Rawahan miehillä oli miekat. Kun he olivat ratsastaneet puoli päivää, Yusayr alkoi epäillä ansaa. Hän tavoitteli Rawahan miekkaa, mutta Rawaha ehti ensin. Siitä tuli verilöyly. Vain yksi juutalaisista onnistui pakenemaan.

Kaksikymmentä vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen Umar karkotti juutalaiset mailtaan. Silloin oli jo riittävästi pätevää muhammettilaista työvoimaa korvaamaan juutalaiset, mutta Umar tarvitsi tekosyyn päästäkseen näistä eroon. Syy löytyi, kun Umarin poika Abdullah, Muhammadin serkku Zubair ja eräs toinen uuden uskonnon eliitin jäsen saapuivat Khaibariin tarkastamaan tiluksiaan. Yöllä Abdullahin kimppuun käytiin linnassa, jossa hän yöpyi, ja hän loukkasi toisen ranteensa. Se ei ollut vakava vamma, mutta kun Umar sai tietää siitä, hän määräsi juutalaisten karkotuksen, sillä vain vähän aikaa sitten oli murhattu viljelysten uusi omistaja Muzahhir Rafi. Hän oli tullut Syyriasta viljelemään Muhammadin hänelle antamia Khaibarin tiluksiaan mukanaan kymmenen kristittyä orjaa. Kirjallisuuden mukaan Khaibarin juutalaiset yllyttivät orjat tappamaan Muzahhirin ja auttoivat näitä sitten pakenemaan Syyriaan.

Muhammad todisti, että Helvetti on olemassa, mutta se oli hänen itse luomansa Helvetti. Kuten Qainuqan ja Nadirin juutalaisheimot ennen heitä, saivat Khaibarin juutalaiset nyt pakata tavaransa kameleiden selkään, tuntien suurta surua jättäessään esi-isiensä maat ikuisiksi ajoiksi.